Toistuvien painajaisten kanssa painiskeleva lukiolainen saa tietää koulunsa johdon salajuonesta, joka uhkaa koko maailmaa. Mysteeriä ratkoessaan nuori sankarimme haaveilee rakkaudesta – ja yrittää löytää aikaa läksyille. Sankarin on sukellettava pimeyden sydämeen estääkseen opettajien aikeet täyttää maailma esihistoriallisilla klooneilla.

On Film Februaryn toisen elokuvanäytöksen aika, ja tällä kertaa onkin tarjolla aikamoista kulttikamaa. VKH Productionsin ensimmäinen tuotanto Hiipivä Kerkko Piilotettu Valkama esitettiin vuonna 2002 Nikkarin koulussa abileffana.

Olen eritellyt leffan tekemisfiiliksiä kattavasti jo useampi vuotta sitten, joten ohjeistankin lukemaan detaljirikkaamman päiväkirjamerkinnän täältä. Linkkivinkki ei kuitenkaan estä mahdollisuutta muistella produktiota uudemman kerran *pahisnauru ja salamaniskuja pahaa aavistamattomien lukijoiden karulle kohtalolle*. Haluan myös hieman avata, miten 10-vuotisversio eroaa alkuperäisestä.

Hiipivä Kerkko Piilotettu Valkama
Juonellisesti abileffan tärkeimpiä inspiraation lähteitä on Päiväni Murmelina, mutta leffa vilisee roppakaupalla viittauksia muun muassa pariin musavideoon ja tv-mainokseen, Levottomiin, Jurassic Parkiin, Tähtien Sotiin, Salkkareihin sekä moneen muuhun viihdepakettiin. Kreisikomediassa on Sormusten Herrasta ripattu taikakalu ja Jurassic Parkista kopioitu hirviö ja kaikenlaista muuta kivaa.

Tarina alkaa, kun päähenkilö Kerkko eli Keke herää toistuvasta, koulunsa opettajakuntaan liittyvästä painajaisesta. Hän tajuaa myöhästyvänsä koulusta ja lähtee juosten kohti koulua. Matkalla hän törmää rehtori Kinnulaan, ja löytää tältä pudonneen sormuksen. Keke haluaa näyttää sormusta kavereilleen, mutta ajatukset harhautuvat koulun hottiksen takia.

Keke saa huomata sormuksen taikavoimat kovemman kautta. Sama päivä toistuu uudelleen ja uudelleen, ja vain Keke näyttää huomaavan ilmiön.

Kuunneltuaan salaa Kinnulan puhelinkeskustelua Keke saa varmistuksen epäilykselleen siitä, että oudot tapahtumat ovat sormuksen syytä. Mutta mikä kauheampaa, Kinnula aikoo herättää henkiin LIITUkauden suurimman pedon, Valkaman - ja Keke on ainoa, joka voi estää kavalat suunnitelmat…

Production Notes (abridgement)
Elokuvan tekeminen oli todella hauskaa, kiitos hyvän porukan. Abileffaideoita oli tullut pyöriteltyä pitkään, joten kässäri valmistui pikaisesti sen jälkeen, kun olin virallisesti napannut nakin tuon koulumme abivuosikurssilaisten jokavuotisen viihdepläjäyksen tekemisestä.

Tuotanto eteni hyvässä yhteishengessä, mitä nyt buginen editointilaitteisto aiheutti itse kullekin harmaita hiuksia. Aluksi Nikkar Itch Project -työnimellä kulkeneesta tarinasta jäi pois muutamia ideoita, ja etenkin opettajien osuudet piti säätää niin sanoakseni tuotantotehokkaasti. Opeilla oli keskenään yhteisiä kohtauksia vain yksi (painajaisunet), jotta kuvausten buukkaaminen ei menisi turhan vaikeaksi. Esimerkiksi Kinnulan ja Valkaman osuudet “yhteiskohtauksista” kuvattiin eri päivinä.

Kuvaukset hoidettiin vähän kerralla purkkiin -henkisellä tehokkuudella, mikä näkyy harhailevina katseina ja muina lapsuksina. Samaa päivää kierrättävän juonen ansioista oli mahdollista kierrättää samoja ottoja pariinkin kertaa. Tällaisissa mestariteoksissa kaikki kökköys on kuitenkin vain plussaa… eikö?

Elokuvalle tuli mainoskatkoineen kaikkineen kiitettävästi mittaa. Vaikkei paketti mitään Oscar-kamaa heti olisikaan, on siinä mielestäni positiivisen paljon vaihtelua – tarina ei turhia laahaile.

4:3-kuvasuhteen muuntamisen 16:9-muotoon lisäksi alkuperäiskaman värejä korjailtiin monin paikoin Hiipivän Kerkon Piilotetun Valkaman 10-vuotisversiossa. Uskomaton töyhtö, btw.

George Lucasillekin “se on se perus”
Alkuperäisversio kärsi kuitenkin viimeistelyn ja dynamiikan puutteesta. Monin paikoin olisi vielä ollut hiottavaa editoinnin suhteen, eivätkä “dramaattiset” kohdat nousseet kovinkaan kummoisesti esille esimerkiksi tehosteiden tai musiikin avulla.

Uudesta editointimahdollisuudesta tulikin haaveiltua useamman vuoden ajan, kunnes vuonna 2008 sain tilaisuuteni. Lainakoneen avulla saatoin remiksata elokuvan aika perinpohjaisesti uuteen uskoon. Suurin osa 10-vuotisversion uudistuksista tuli siis tehtyä jo pari vuotta sitten – mitä huijausta! – mutta eivät muutostyöt toki tuolloisiin renoveerauksiin jääneet.

Tai no, juoneen en tietenkään kajonnut; en lisännyt leffaan mitään yksisarvisunia tai lisännyt mukaan kohtauksia, joissa Keke neuvottelisi digitaalisen Jabban kanssa. Jo alkuperäisestä pois jätettyä mutta kahteen otteeseen kuvattua Titanic-spoofia ei siis nytkään nähdä (osittain siksi, ettei sitä löydy mistään tallesta). Sen sijaan keskityin korjaamaan monia teknisiä kömmähdyksiä + kikkailemaan enemmän musiikeilla.

Juhlaversioon lisättiin paljon uutta musaa (esim. kotona Keke kuuntelee Pharrellia) fillistä tuomaan ja muutama spiikkikin juonta selventämään. Pseudoanarkismin leviäminen nuorten narsistikerettiläisten keskuudessa oli tosin mukana jo vuonna 2002.

Teknisen toteutuksen puolesta merkittävin ongelma lienee ollut äänten huono tallennus ja editointi. Dialogi ei meinannut kuulua, kun taas välillä musiikit pauhasivat aivan liian kovalla.

Ääniraitaa tulikin restauroitua ja muokattua paljon, mutta joissain kohdissa oli pakko kohdata kohiseva totuus: kaiken maailman filtterikikkailut auttavat vain tiettyyn pisteeseen asti staattisen kohinankin kohdalla. Ongelmana oli siis useaan otteeseen dialogin saaminen kuuluviin ilman, että mikrofonin suhina nousee liikaa häiritsemään.

Kuvapuolella tuli panostettua löysien leikkausten poistamisen ohella värimäärittelyihin ja kuvakokojen uudistamiseen. 4:3-kuvasuhdetta yritin muokata laajakuvamuotoon jo vuonna 2008, mutta jouduin feikkaamaan efektin joka ottoon sovitetuilla rajauksilla. Ehta 16:9-koko jäi siis vielä haaveeksi, kunnes nyt sain sen onnistumaan. Tulee heti vähän  elokuvallisempi olo.

Turhankin monessa kohtauksessa huomaa, että ne on kuvattu joko liian kaukaa tai liian pitkinä ottoina. Muutamassa kohdassa onkin nyt katkottu kohtauksia niin, että asioita korostetaan tiukemmilla rajauksilla. Siis: esimerkiksi kohtauksessa, jossa Liuskari möläyttää tunnilla jotain salaliittoon viittavaa, leikataan laajasta kuvasta erikseen rajattuun lähikuvaan, jossa Keke pohtii opettajansa puheita. Samaa kikkaa käytetään aiemmin “ensimmäisen samanlaisen” päivän kohtauksessa, jossa Bono kertoo äidinkielentunnin olevan luvassa “vasta huomenna” + kohtauksessa.

Kuvalliset kikkailut jatkuvat tekemällä editistä sulavampaa. Yhtenä esimerkkinä kohtaus, jossa Keke menee reksin kansliaan. Alkuperäisesssä leffassa hän jää ovelle salakuuntelemaan yli kymmeneksi sekunniksi. Nyt salakuuntelevaan Kekeen leikataan aina Kinnulan puhelinkeskustelun lomassa.

Viimeisenä silauksena elokuvaan on lisätty uutta musaa sekä uudet alku- ja lopputekstit, ja niin 10-vuotisversio alkaa olla esityskelpoista materiaalia.

Sequence
Jospa vielä perehdyttäisiin erikseen yhteen kohtaukseen eräänlaisena case-esimerkkinä siitä, mitä kaikkea tuli uudistettua. Esimerkkinä toimikoon Keken ja Valkaman ensikohtaaminen koulun käytävällä elokuvan ns. kliimaksikohtauksessa.

Kohtaus kuvattiin viimeisenä aamupäivänä ennen joululomaa, samalla kun muu koulu oli joulukirkossa. Kiire siis oli, ja kuvakulmat heitettiin aika paljon lennossa. Kohtauksessa Keke siis kävelee Valkaman ohi, kohtaa Kinnulan (eri päivän kuvattu otto), kääntyy ja pökertyy Valkaman nähdessään. Valkama raahaa tajuttoman Keken yläkerran pikkuaudikseen.

Audiskohtausta muokattiin myös sulavammin eteneväksi. Knoppi: tämä otos käytetään kahteen kertaan, vaikka Kinnula puhuu eri asioista. Tsekkaa jälkimmäisen oton huulisynkka.

Kuvaamis- ja editointikiireen huomaa siinä, että Valkama vain pistettiin kävelemään käytävällä ilman sen kummempaa ohjausta. Alkuperäisessä versiossa hän vain tulee kohti muina miehinä ilman musaa tai efektejä, ja taustalla kuuluu joidenkin opettajien keskinäistä läpänheittoa kopiohuoneessa.

Soraäänet on nyt korvattu melodramaattisella musiikilla ja ääniefekteillä. Valkaman ilmestyessä kuullaan The Duel of the Fates siinä, missä biisi alun perin soi Keken saapuessa koululle (BTW, Keken hiipivät askeleet hänen saapuessaan koulun käytävälle käyvät nyt loistavasti Battle Of The Heroes -kappaleen jousinyppäysten tahtiin). Lisäksi mukana on sydämentykytyksiä ja muita äänitehoisteita.

Värimaailman äkkinäiset vaihtelut kuvastavat Valkaman voimaa. Väreillä kikkaillaan myös Keken perääntyessä Valkaman luota, kun Keken reaktio “kertautuu” ja hidastuu slow-motioniksi. Keken pyörtyessä nähdään myös efektiä, ja raahaaminen käytävällä nähdään nyt mustavalkoisena ja rakeisena.

Alkuperäisessä leffassa käytävä- ja pikkuaudiskohtaukset ovat täysin musiikittomia. Nyt kohtaamisia on maustettu Star Wars -musan ohella lainoilla elokuvista Batman Begins ja Lady In The Water.

Kerkko! Nyt nukkumaan ja heti!
Kaikkinensa olen hyvin tyytyväinen uudistusprosessin lopputulemaan, vaikkei se välttämättä täydellinen edelleenkään olisi. Juhlaversio on originaalia dynaamisempi, mutta alkuperäinen Nikkarin henki kuitenkin huokuu leffasta edelleen.

Hiipivä Kerkko Piilotettu Valkama sai ensi-iltansa penkkaripäivänä 2002. Leffan tekeminen oli todella hauskaa – pääsinhän tekemään ensimmäistä oikeaa elokuvaani yhdessä parhaiden kavereitteni kanssa. Näin kymmenvuotisjuhlien kunniaksi on ilo huomata, että samojen kavereiden kanssa on edelleen aktiivisesti tekemisissä vaikka VKH tätä nykyä yhden miehen tuotantotiimi onkin.

Kiitos siis tekijöille, abeille, Tuusulan amispojille, parkkiksen pornomuijille, opettajille, stunttipeballe, Nikkarin hengelle – ja tietysti yleisölle!

Vikkelää Kissaa Huiviin Productionsin logot vuosien varrella: Southin Parkin inspiroima originaali vuodelta 2002; 4:3-kuvasuhteen tiikeri, joka oli käytössä n. 2008-2011; tuore VKH Productions -versio.

]]> http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/02/22/film-february-hiipiva-kerkko-piilotettu-valkama-10-vuotisjuhlaversio/feed/ 0 hurraakerkko HKPV-vertailu Spiikki Kinnula VKH-vertailu http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/02/20/hiipiva-kerkko-piilotettu-valkama-teaser-vuodelta-2008/ http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/02/20/hiipiva-kerkko-piilotettu-valkama-teaser-vuodelta-2008/#comments Mon, 20 Feb 2012 07:00:37 +0000 hurraakerkko http://hurraakerkko.wordpress.com/?p=2257 Lue loppuun →]]>

Muutaman päivän kuluttua blogissa julkaistaan 10-vuotisversio vuoden 2002 kulttimaineeseen nousseesta abileffasta Hiipivä Kerkko Piilotettu Valkama. Kyseessä on uudistettu versio korjaillun ääniraidoin, uusin efektein ja huolellisemmin leikattuna.

Suuri osa juhlaversion työstä tehtiin kuitenkin jo vuonna 2008, jolloin sain siirrettyä VHS-kopion tietokoneelle. Vuoden 2008 The New Cut sisälsi paljon uudistuksia originaaliin verrattuna, ja pian blogissa julkaistava synttäriversio jatkaa remix-työtä.

Äidyin HPKV:n ensi-iltaan valmistautuessani lueskelemaan vanhoja blogikirjoituksiani, sillä muistin joskus kirjoittaneeni tuotantopäiväkirjaa abileffan tekemisestä – retroaktiivisesti vaivaiset neljä vuotta kuvausten jälkeen. Pölyttyneitä kirjoituksia selatessa sainkin huomata, että tulin haaveilleeksi uudesta leikkauksesta useampaankin otteeseen julkisesti. Nyt on siis haaveita tehty myös todeksi pariinkin otteeseen.

Jätin vuoden 2008 version julkaisematta nettiin, mutta samaan syssyyn tekemäni teaser-videon tulin YouTubeen ladanneeksi. Mehutetaanpa siis tulevaa ensi-iltaa kaivamalla vanha lyhäri arkistosta. Tuotantomuisteloa luvassa ensi-illan yhteydessä. Stay tuned!

Do Androids Dream Of Electric Sheep? Let's find out!

Vuonna 1982 ensiesityksensä saanut Blade Runner on yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista tieteiselokuvista.  Monilta on kuitenkin näkemättä scifi-klassikon parjattu alkuperäisversio ja kirja, johon elokuva perustuu.

Palkkionmetsästäjän ja poliisin sekoitus Rick Deckard lähetetään tuhoamaan karkuteillä olevia androidia, ihmisen kaltaisia työläisrobotteja. Metsästäessään pahiksia Rick kohtaa Tyrell-yrityksessä työskentelevän hyvisandroidi Rachaelin, josta hän kiinnostuu enemmänkin kuin vain työmielessä. Lopulta Rickin onnistuu tuhota kaikki Roy Battyn johtamat pahikset.

Ridley Scottin ohjaamaa mestarillista androidijahtia maustavat komeat ja moneen kertaan matkitut visuaaliset tehosteet sekä Vangeliksen ainutlaatuinen elektroninen soundtrack. Elokuvassa Harrison Fordin esittämä Deckard (joka btw viime keväänä pääsi  Digilluusion Top 10 Hyvikset -listalle) joutuu kyseenalaistamaan, missä kulkee koneen ja ihmisen raja – ja sen, onko hän ehkä itsekin androidi…

Blade Runner on yksi ehdottomista lempparielokuvistani. Rakkaus syttyi jo joskus ala-asteella, vaikken tuolloin kaikkia elokuvan hienouksia tajunnutkaan. Melankolinen futurismi teki kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen. Vuosien saatossa ymmärrys lisääntyi, mutta tavallaan yksi asia aina haittasi fanitusta: olin nähnyt 90-lukulaisen ohjaajan version, mutten paljon sekä ohjaajan että fanien parjaamaa alkuperäistä teatteriversiota. Lisäksi kirja, johon Blade Runner pohjautuu, oli jäänyt lukematta.

Seikat on nyt kuitenkin korjattu, ja onkin aika tutkailla, miten eri versiot Rick Deckardin seikkailuista eroavat toisistaan.

The Sheep Herder
Ihmisyyden ja keinoälyn eroavuuksia tutkiva film noir -scifari pohjautuu Philip K. Dickin teokseen Do Androids Dream Of Electric Sheep? Olen aina silloin tällöin metsästellyt teosta tuloksetta, kunnes viime syksynä tärppäsi.

Yllätyin positiivisesti huomatessani, miten hyvin Blade Runnerin juoni noudattelee kirjaa. Hahmot pysyvät melko pitkälle samoina, ja muutama kohtaus siirtyy elokuvamuotoon lähes sanatarkasti. Usein elokuvat ottavat suuriakin vapauksia tulkinnoissaan – esimerkkinä vaikkapa Jurassic Park ja sen jatko-osa Kadonnut maailma, joiden valkokangasversiot ovat vallan etäällä Michael Crichtonin kirjoituksista.

Toki Scott tiimeineen tekee paljon muokkauksia Dickin visioon, vaikka juonen perusraamit yhtenevätkin. Kirjassa tapahtuma-aika on vuosi 1992 eikä 2019; Deckard on naimisissa Iran-nimisen naisen kanssa; Rachael ja muut androidit ovat kirjassa ROSEN-yrityksen tuotantoa. Androidit ovat elokuvassa enemmän uniikkeja kuin kirjassa, jossa Rachael ja Pris ovat samaa mallia. Androideja testataan Voigt-Kampf -testin eikä Voight-Kampff -testin avulla.

Iranin ohella “uutena hahmona” tavataan palkkionmetsästäjä Phil Resch, jonka Deckard kohtaa outojen sattumusten kautta. Elokuvassa käärmeen kanssa tanssijana esiintyvä androidi onkin oopperalaulaja, joka passittaa Deckardin poliisiasemalle päästäkseen tästä eroon. Deckard viedään oudolle poliisiasemalle, joka paljastuu androidien johtamaksi. Hänen kuitenkin onnistuu paeta Reschin kanssa.

Koodi #398: Vakaa epäusko tunne-elimen toimivuuteen.

Teoksen erikoisin ja samalla epäuskottavin juttu on kone nimeltä mood organ, jonka avulla käyttäjä voi napin painalluksella hallita omia tunnetilojaan. Heti kirjan alussa kikkaillaan aivan liian paljon aivan liian spesifeillä tunnetiloilla.

Koneen kautta ihmiset pystyvät kokemaan eräänlaisen virtuaalisen sielunvaelluksen sulautumalla yhteen maagisen Wilbur Mercerin kanssa. Mercerin ja mercerismin, Maan uuden pääuskonnon, alkuperä on yksi kirjan tärkeimmistä sivujuonista Rickin ja Rachaelin suhdekemian ohella. Kaikkien fanittama 24/7-viihdeohjelma lupaa paljastaa totuuden mercerismin takana.

Kaikkinensa kirjassa kulkee enemmän sivujuonia suoraviivaisemmin etenevään elokuvasovitukseen verrattuna. Toinen merkittävä sivujuoni on… lammas. Dickin dystopiassa eläimet ovat harvassa, ja Deckard haaveilee aidon lampaan ostamisesta nykyisen sähköisen tilalle. Aidon eläimen omistaminen on niin kewl, että Rosenitkin yrittävät lahjoa Deckardia pöllöllä, jonka väittävät olevan aito (elokuvassahan pöllön feikkiys myönnetään heti). Deckard aikoo ostaa lampaan palkkiorahoillaan kuolattuaan elikon iPadin tapaisen mobiililaitteen kautta.

Karkuriandroidit asustavat hylätyssä talossa J.R. Isidoren luona. Huomattavasti isommassa roolissa oleva, “chicken headiksi” ja “specialiksi” monesti haukuttu J.R. on terveydentilansa vuoksi joutunut jäämään Maan päälle vaikka monet muut, niin sanotut normaalit ihmiset ovat suunnanneet asuttamaan ulkoavaruuden planeettoja. Myös Blade Runnerissa puhutaan kolonisaatiosta, mutta elokuvan maailma tuntuu kärsivän vain saasteen takia, kun taas kirjassa ympäristön rapistumisen mainitaan johtuvan World War Terminukseksi kutsutusta ydinsodasta. Maan päälle jääneitä vaivaa saasteiden ohella romu eli kipple ja sen edustama, hmh, aate:

• Kipple is Dick’s reflection on the nature of accumulated stuffs. More than just clutter, Kipple is a spiritual and transcendent reflection of humanity’s desire to collect commodities and then let them degrade and degenerate as they collect. Kipple is worthless, but it is also dangerous because it builds on itself and it encourages and causes everything around it to degrade as well. (Gradesaver.com)

Juonet nivoutuvat lopulta yhteen Deckardin tehdessä selvää kohteistaan. Seikkailun päätteeksi Deckard kokee filosofisen oivalluksen luonnosta, robotiikasta ja kaikesta. Kirjassa tapahtuu paljon ja kiitettävän monella tasolla, mutten jaksa innostua teoksesta yhtä paljon kuin myöhemmästä elokuvasovituksesta. Tarina on vakava ja siinä luodataan syvällisiä ajatuksia, mutta jonkinlaisen tunnelaatikon esittely heti tarinan alussa tuntuu vähän jumping the shark -jutulta, jonka jälkeen on vaikea ottaa maailma täysin todesta.

Mitä eroa on tuottajan mielipiteellä ja ohjaajan mielipiteellä? Aika paljon.

All those stupidities are lost… like tears in rain…
Toinen pitkään elätelty Blade Runner -toiveeni on ollut alkuperäisen teatteriversion näkeminen (sivusinhan aihetta jo viime keväänä). Viimein vuodenvaihteessa sain käsiini alkuperäisen teatteriversion, ja niinpä saan ahdettua tähän blogikirjoitukseen kaiken toivomani.

Blade Runnerista on vuosien saatossa julkaistu lähemmäs kymmenen eri versiota, mutta arvostetuin lienee Ridley Scottin muokkaama Director’s Cut. Muutama vuosi sitten julkaisu Final Cut on remasteroitu versio Director’s Cutista eli käytännössä täysin sama leffa.

Ohjaajan versio eroaa merkittävästi kymmenen vuotta aiemmin julkaistusta alkuperäisestä harvinaislaatuisesti karsimalla paljon löysiä pois. Yleensähän ohjaajan versioissa on ylimääräisiä tai pidennettyjä kohtauksia.

Scott joutui vääntämään kättä useaan otteeseen Blade Runneria kuvatessaan. Ikävimmät kapulat rattaisiin tuottajat heittivät pakottamalla mukaan muun muassa kertojan äänen, joka tekisi elokuvasta helpommin lähestyttävämmän. Scott soti tätä ja monia muitakin muutoksia vastaan tuloksetta – samoin Ford, joka tarkoituksella esitti pakotetun ääniraidan mahdollisimman huonosti siinä toivossa, ettei sitä voitaisi käyttää.

Poistamalla vaivaiset kaksi elementtiä Scottin onnistuu muokata elokuva perinpohjaisesti paremmaksi. Itse asiassa olin luullut, että ohjaajan versiossa olisi paljon uusia kohtauksia alkuperäiseen verrattuna. Toisin kuitenkin kävi, ja about ainoa lisäys on yksisarvista hevosta kuvaava unijakso.

Sen sijaan kaksi ainesosaa on oikeutetusti leikattu pois. Kertojan ääniraita onkin tosiaan naurettavan aneemisesti purkitettu, ja spiikkien sisällöt onnistuvat tyhmentämään elokuvaa aika totaalisesti. Kaikki vähänkin scifistinen selitetään puhki: “Gaff puhui kaupunkikieltä, minäkin osasin sitä / Ammeesta löytynyt ei ollut androidin osa, sillä androideilla ei ole suomuja / Kävin vessassa, siellä haisee.”

Toinen merkittävä ero versioiden välillä on onnellisen lopun poistaminen ohjaajan versiosta. Tuottajat pakottivat alkuperäiseen lopun, jossa Rachaelillä ei olekaan samanlaisia elinajan rajoituksia kuin muilla androideilla. Niinpä Rick ja Rachael lähtevät he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti -tyylisesti matkalle jonnekin Hohdon jämämatskuista pöllittyyn metsikköön.

Sen sijaan Director’s Cut päättyy Rickin ja Rachaelin astuessa hissiin paetakseen Rachaelin mahdollisilta jahtaajilta. Gaffin lattialle jättämä, yksisarvista esittävä origami paljastaa Rickille myös hänen (ja oman tulkintani mukaan myös Gaffin) olevan androidi. Yksisarvinen kuvastaa kaikkien androidien mieleen istutettua muistoa. Ilman onnellista loppua ja voice-overia Blade Runnerin Director’s Cut on paljon dramaattisempi ja vainoharhaisempi – siis huomattavasti parempi kuin alkuperäinen.

"It's too bad she won't live. But then again who does?" Yksi kaikkien aikojen mielenkiintoisimpia elokuvapariskuntia.

One more kiss, dear?
Vuosien saatossa Blade Runner on noussut yhdeksi kaikkien aikojen arvostetuimmista tieteiselokuvista, ja syystä. Sen melankolinen future noir -atmosfääri on ainutlaatuinen, hahmot ja heidän välisensä suhteet ovat kiehtovia, ja visuaalinen ilme täysin omaa luokkaansa.

Ford esittää Deckardia ivallisesti ja vakavasti, eikä todellakaan sorru samoihin aikoihin suosittujen Indiana Jonesin ja Han Solon veitikkamaisten roolien toistamiseen. Myös muu näyttelijäkatras hoitaa hommansa kotiin hienosti.

Rutger Hauer tekee loistavaa työtä androidien johtajana Roy Battynä. Blade Runnerin jälkeen hän kuitenkin päätyi tekemään nippukaupalla B-leffoja. Onneksi ura on viime vuosina lähtenyt uuteen nousuun Batman Beginsissä ja Sin Cityssä. Rachaelin esittäjä Sean Young on hänkin erinomainen ja persoonallinen, ja olisi ansainnut parempaa kuin sivuroolin Ace Venturassa. Prisin hahmosta en kuitenkaan erityisemmin pidä (osaltaan Daryl Hannahin takia), ehkä hahmon mitäänsanomattomuuden takia.

Muiden kuin nörttipoikien keskuudessa Blade Runner jakaa varmasti mielipiteitä. Yksi fanittaa, toinen ei ymmärrä pölkäsen pölähtävää. Saa nähdä, miten paljon tuleva jatko-osa jakaa kuolaavien fanipoikien mielipiteitä.

Jonkun supersuositun leffan tai leffasarjan jatkaminen vuosien tauon jälkeen tuntuu harvoin onnistuvan – nähtiinhän se jo Indiana Jonesien, Star Warsien ja Die Hardienkin kohdalla. Onneksi Ridley Scott palaa ohjaamaan ja mitä todennäköisimmin tuottamaan. Jaksaa vähän uskoa, että elokuvasta voi tulla oikeasti hyvä. Fordinkin paluu rooliinsa vaikuttaa suht todennäköiseltä.

Lopuksi vielä summa summarum: mikä versio Philip K. Dickin robo-oopperasta on se paras? Koettuani viimein myös Blade Runnerin alkuperäiset versiot joudun edelleen antamaan parhaan version tittelin vuoden 1992 Director’s Cutille. Se keskittyy alkuperäisen tarinan olennaisiin elementteihin, eikä tyhmennä sitä selittelemällä liikaa. Se jättää tilaa tulkinnalle niin, että katsoja voi todella “uppoutua” elokuvan maailmalle.

Viimein olen lukenut Dickin teoksen ja nähnyt leffateattereissa nähdyn vuoden 1982 originaalin. Olen nähnyt asioita, joita et voi uskoa. Taistelualuksia liekeissä Orionin tähtivyöllä. C-säteitä välkehtimässä Tannhauserin portin ympärillä. Kaikki nuo hetket ovat katoavaisia, kuin kyyneleet sateeseen.

Maailmanensi-iltansa Film Februaryn myötä saava lyhytelokuva Fade on yliluonnollisilla vivahteilla maustettu draamaelokuva miehestä, joka tuntee oman itsensä katoavan arjen paineiden alle.

Aavistuksen omaelämäkerrallisesti elokuva kuvastaa tuntemuksiani viime keväänä, kun oli vähän kaikenlaista meneillään. En kuitenkaan sanoisi, että havaitsin jossain vaiheessa käsieni katoavan. Älkää ottako kaikkea niin vakavasti.

Inspiraatio Faden tekemiseen syntyi viime kesänä tätä videota kuvatessa. Intouduin siis ajatuksesta kuvata jonkun mustavalkoisen, melankolisen videon perinteisten vlog-videoiden sijaan. Elokuva tarvitsisi kuitenkin jonkin juonen, vaikka sekoiluksi menisikin. Asia jäi taustalle kesän ajaksi, kunnes kuvasin *kröhöm* toista vlog-videota, jonka lopussa päätin kokeilla yhtäkkiä päähän ponnahtanutta, hieman irrallista ideaa. Niin syntyi Faden “loppuhuipennus”.

Yhden miehen tuotantotiimille leffan tekemisessä oli haastetta, vaikka tapahtumien puolesta elokuvassa melko vähän sisältöä onkin. Etenkin halusin panostaa tarinankerronnan jatkuvuuteen kuvasta kuvaan. Sainkin paljon kikkailla subjektiivisen ja muiden kuvakulmien välillä liikkumisen sekä erikokoisten rajausten kanssa. Leikatessa pyrin antamaan jokaiselle kuvalle sopivasti tilaa, jottei leffa etenisi turhan kiirehtien.

Pääasiallisesti leffa tuli kuvattua keskikesällä 2011. Kuvaussessioita järjestyi satunnaisesti Taikan päikkäreiden aikaan tai muina hiljaisina hetkinä. Kuvaukset etenivät tuttuun tapaan melko nopealla aikataululla, mutta pyrin myös taistelemaan kiirehtimistä vastaan ja olemaan roiskimatta leffanrotiskoa kasaan. En esimerkiksi ollut ensimmäisiin kuvamateriaaleihin ajoituksineen ja rajauksineen tyytyväinen, joten kuvasin monet jutut uudelleen. Harvinaista kerralla purkkiin -miehelle.

Kotistudio koostuu halvasta videokamerasta ja parista jalkalampusta. Kässärin tsekki, kamera jalustalle ja rec päälle ja... KÄY!

Syksymmällä päätin vielä lisätä elokuvaan yhden “kohtauksen” tavallaan selventääkseni tai laajentaakseni tarinan kaarta. Kyseessä on siis niinkin eeppinen juttu kuin laskujen plärääminen käytävällä. Kuvasin kohtauksen eräänä syysiltana, kun vaimo oli radalla ja Taika nukkumassa. Jouduin paljon säätämään valaistuksen ja kuvakulmien kanssa ennen kuin sain esityksen “vakuuttavasti” nauhalle.

Kuvakerronnan Tehostepuolella nojaudutaan pitkälti kahden otoksen ristikkäisleikkaamiseen. Benaffleckmäisen uskottavat näyttelijänsuoritukset annettuani annoin siis nauhan pyöriä ja hypähdin itse kuvasta pois. Leikkuupöydällä ajoin sitten esimerkiksi käden kääntelyä ristiin tyhjän “huoneen” kanssa. Kuvaustilanteessa oli tärkeää varmistaa, ettei kamera heiluisi otosten välillä.

Muuten kuvaaminen oli aika suoraviivaista hommaa. Jostakin kuvasta piti napsia pari freimiä pois huomatessani vasta leikkuupöydällä, että olin jossain välissä vilkaissut suoraan kameraan. Moisesta syystä en viitsinyt kyseistä otosta uudelleen kuvata.

Triviaa hissikohtauksesta: menin hissillä kerroksen tai pari alaspäin ja sitten vain editissä toistin samaa kuvaa pari kertaa, aina eri leikkauskohdin. Triviaa keittiökohtauksesta: kuvasin ensin kohtauksen suomenkielisellä lapulla, mutta korvasin sen myöhemmin englanninkielisellä otoksella. Alkuperäinen lapsellisine ja turhan alleviivaavine TEE! TEE! TEE! -teksteineen saattaa kyllä nytkin vilahtaa kuvissa…

Äänipuolella pyrkimys oli karuun minimalismiin, siinä missä monissa aiemmissa videoissa on eri klassisia ja muita melodioita tuutin täydeltä. Käytin aiemmista videoista tuttua huminamattoa tuomaan äänimaailmaan tiettyä paineistavuutta. Täysi mykkyys ei olisi toiminut, sillä tehosteet olisivat nousseet äänettömyyden keskeltä liikaa – mikä olisi vienyt audioelämykseltä pohjan pois.

Repliikkejä mykkäelokuvassa ei ole, ja käytin vain muutamissa kohdissa kuvanauhan audiota tehosteena (esim. hissin ääni, laskujen selaaminen). Neliminuuttiseen videoon onnistui tunkea kuitenkin kiitettävästi äänitehosteita, joiden tarkoitus on korostaa yliluonnollisia tapahtumia. Halusin kuitenkin miksata efektejä niin, että yksittäiset äänet sekoittuisivat sulavasti toisiinsa.

Muutamalle melodisemmalle sävelmälle oli tarvetta. Hain jotain, joka korostaisi yliluonnollista tunnelmaa olemalla liian dominoiva. Kokeilin useampaakin vaihtoehtoa muun muassa elokuvista Inception ja Basic Instinct, mutta lopulta ykköseksi nousi Hans Zimmerin Mermaids-teema neljännestä Pirates of the Caribbean -leffasta. Yhdistin aavemaiseen kuorolauluun ambience-tehosteita eräästä Halon sountrackin biisistä ja rummunpäristyksiä Daft Punkilta ja Petri Sakarilta. Jälleen kerran useamman elementin miksaamista yhteen. Äänimaailma päässee parhaiten oikeuksiinsa kuulokkeilla kuunneltuna.

Kaikkinensa Fade oli opettavainen ja hauska projekti, joka haastoi minut monessa suhteessa. Muutamia detaljia olisin ehkä voinut vielä hioa, mutta pienet tekijän silmille näkyvät rosoisuudet kuuluvat aina taiteeseen. Elokuva valmistui viime syys-lokakuussa, ja tuolloin päätin järjestää Film Februaryn toistamiseen.

Mitä mieltä olet elokuvasta? Jätä rohkeasti kommentti!

P.S. Tässä linkit viime vuoden FF-elokuviin: Back To The Present on mockumentaari A2 Productionsin noususta ja tuhosta ja Odotus.Redux on uudelleen editoitu versio lankomiehen vanhasta sotaleffasta.

]]> http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/02/08/film-february-fade/feed/ 0 hurraakerkko Fade Film February Space Kerkko http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/02/02/space-kerkko-proudly-presents-film-february-2012/ http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/02/02/space-kerkko-proudly-presents-film-february-2012/#comments Thu, 02 Feb 2012 07:40:02 +0000 hurraakerkko http://hurraakerkko.wordpress.com/?p=2183 Lue loppuun →]]>

On aika virallisesti käynnistää jo toinen jokavuotinen Film February -teemakuukausi täällä Space: Kerkko -blogissa!

Luvassa on viime vuoden tapaan kaksi huikeaa elokuvaensi-iltaa. Niiden lisäksi tulevan kuukauden aikana on luvassa leffa-arvosteluita ja eksklusiivista making of -materiaalia elokuvien kulissien takaa.

VKH Productionsin arkistojen kätköistä kaivetaan esiin kymmenen vuoden takainen suurteos Hiipivä Kerkko Piilotettu Valkama. Kaiken lisäksi elokuva on digitaalisesti remasteroitu erityisversio, joka sisältää uusia tehosteita, musiikkia ja widescreen-kuvasuhteen. Todellinen trip down memory lane tulossa…

Suuren maailmanensi-esityksensä saa tuore lyhytelokuva Fade, yliluonnollisia elementtejä sisältävä draama. Sekä Fadestä että kymmenvuotisjuhlaa viettävästä abileffasta tarjotaan paljon making of -kuvausta elokuvatuotannoista. Film Februaryn aikana tutustumme myös Blade Runner -tieteisklassikon eri versioihin, ja kuukauden lopulla on vielä luvassa elokuva-aiheinen Kuukauden Digilluusio.

Luvassa on siis mielenkiintoinen elokuvafestivaali. Tervetuloa mukaan!

PS: Tämä blogimerkintä on Space: Kerkon 300. julkaisu. Mahtava tapa käynnistää vuoden 2012 Film February!

Episodi I:n Digilluusio-arvostelun versio II:n osa I.

Kauan kauan sitten kaukaisessa Hollywoodissa julkaistiin elokuva, joka teki lähtemättömän vaikutuksen viihdeteollisuuden historiaan ja haltioituneeseen yleisöönsä. Elokuva, jonka ympärille muodostui oma uskontonsa. Vuosia myöhemmin saagan mastermind George Lucas ilmoitti fanipoikien suureksi riemuksi uudesta Star Wars -trilogiasta. Episodit I-III kuitenkin kärsivät erikoistehosteähkystä ja kliinisyydestä. Etkotrilogian pahin mätämuna on kuitenkin Episodi I: Pimeä Uhka.

Arvostelin Pimeän Uhkan pari vuotta sitten Reaktori-verkkolehdessä samaan tapaan kuin Michael Jacksonin Invincible-levyn. Elokuvan saapuessa muutaman viikon päästä takaisin teattereihin “loisteliaana” 3D-versiona on hyvä syy kaivaa vanha arvostelu naftaliinista ja pistää se samalla uuteen uskoon. Kuljen siis häpeällisesti Lucasin jalanjäljissä, mutta ehkä se sopii teemaan.

Interwebsissä on sitten oman kirjoitukseni tullut törmättyä toinen toistaan luovempaan Star Wars Prequel -arvosteluun. On saanut huomata, ettei ole Episodi I -vihassaan yksin. Monet ovat tarttuneet elokuvan epäkohtiin myös huomattavasti laajemmin ja yksityiskohtaisemmin.

Ehdottomasti parhaan analyysin elokuvasta tarjoaa Red Letter Median yli tunnin mittainen leffa-arvostelu. Herra Plinkett nillittää samoista aiheista kuin minäkin, mutta paljon laajemmin ja viihdyttävämmin. Niinpä aionkin sikamaisesti varastaa muutaman ajatuksen tähän Pimeä Uhka -nillitykseni uuteen versioon.

On siis aika jälleen kerran perehtyä Tähtien Sota -saagan aneemisimpaan tieteistoilailuun. Se ei ole välttämättä ole erityisen uhkaava, mutta aivan varmasti ihan pimeä.

Angry Star Wars Nerd
Tunnustaudun avoimesti suureksi Tähtien Sota -faniksi. Rakkauteni elokuvia kohtaan syttyi jo kymmenvuotiaana pojankoltiaisena, kun katsoin alkuperäisen trilogian yhden viikonlopun aikana isäni luona.

Osviittaa faniuden tasosta antanee se, että elokuvien lisäksi omistan vain vähän fanikamaa – oma Darth Vader -puku ja valomiekka ovat toki ikuisella haavelistalla. Pelejä olen jonkin verran pelannut (esimerkiksi alkuperäinen Knights Of The Old Republic on aivan loistava), mutta kyllä se alkuperäinen leffatrilogia on “where it’s at.”

Vuonna 1999 astuin Pimeän Uhkan ensi-iltaan puoliltaöin. Fiilis teatterissa Star Wars -tekstin ilmestyessä oli mieletön. Kuitenkin jo keltainen, tähtien vyöhön katoava introteksti sai aavistamaan pahaa, kun juonen premissi oli suomennettu niin sanotusti elokuvan sisään. Sanojen metrin mittaiset välimatkat toisistaan kertoivatkin jo kaiken oleellisen: tätä ei ollut mietitty ihan loppuun asti.

Alkuperäinen Star Wars-trilogia on "the shit", mutta Pimeä Uhka on vain "plain shit".

Sympathy For The Devil
Vedetäänpä ensin hieman kotiinpäin toteamalla, että on elokuvassa edes jotain hyvääkin. Tekninen toteutus on pääosin komeaa, formulamainen pod race -kisa on elokuvan komeimpia kohtauksia. Monen muun hyvähkön kohtauksen tapaan koko sekvenssi kylläkin pilaantuu liiallisesta efektijumpasta.

John Williamsin musiikit pauhaavat edelleen tapahtumien dynamona, ja sinfoniat tuovatkin paljon lisäarvoa muuten lattealle tunnelmalle. Kun Darth Sidiouksen eli tulevan Keisarin demoninen teema alkaa, nousee fanin syke humpsahtaen. Uudetkin teemat iskevät, mutta eivät ehkä ole niin ikimuistoisia kuin alkuperäisen trilogian. Koko etkotrilogian musiikkien onnistuu kuitenkin sekä pokata alkuperäisten suuntaan että tuoda uusia tunnelmia (etenkin melankolisen Episodi III:n).

Leikkaustyyli pyyhkäisyineen noudattaa vanhojen elokuvien kaavaa. Vuoden 1983 Jedin Paluussa pääpahista esittänyt näyttelijä palaa rooliinsa Pimeässä Uhkassa, ja huppupäisen Sidiouksen tatsi on edelleen aika mukavasti hallussa. Pääpahiksen kaksoishenkilöllisyys paljastetaan tyylikkäästi (ainakin itse muistan yllättyneeni paljastuksesta ensimmäisellä katselukerralla), joskin monet olivat ilmeisesti jo pian leffan alun jälkeen asian päätelleet.

Ewan McGregor ansaitsee kiitosta Sir Alec Guinnessin puhetyylin onnistuneesta imitoinnista. Nuori Obi-Wan Kenobi on kuitenkin elokuvassa lähinnä statisti, jolla ei ole paljoakaan painoarvoa elokuvan juonen kannalta.

Ensimmäinen jakso
Phantom Menace kuljettaa katsojan kaukaiseen galaksiin, jossa ilkeä Kauppaliitto asettaa Naboon planeetan kauppasaartoon galaktiseen byrokratiaan ärsyyntyneenä. Heitä tehtävään usuttaa huppupäinen pääpahis. Ei käy ilmi, mitä Kauppaliitto koko saarrosta tai sodasta hyötyy.

Ongelmaa ratkaisemaan lähetetään kaksi jediä, ja tästä alkaa epäonninen seikkailu pitkin tuttuja ja tuntemattomia planeettoja. Jedit seurueineen törmäilevät paikasta ja vaarasta toiseen yrittäessään selvittää Kauppaliiton sotatoimiin johtavan juonen perimmäistä tarkoitusta.

Kuin kohtalon johdattamana sankarit kohtaavat pienen pojan, Anakin Skywalkerin, jonka ottavat mukaansa kouluttaakseen hänestäkin jediä. Mestari Qui-Gon Jinn uskoo pojan olevan profetioiden lupaama Valittu, joka tuo tasapainon Voimaan. Vähänpä he tietävät pojan tulevaisuudesta ja synkästä kohtalosta. Voitettuaan oman vapautensa pod racen kautta orjapoika lähtee porukan mukana toilailemaan. Vahingossa juniori räjäyttää avaruudessa olevan Kauppaliiton avaruusaseman, voittaen Kauppaliiton ja naboolaisten välisen taiston hyvisten hyväksi.

Tämä kaikki tapahtuu nelisenkymmentä vuotta ennen vuoden 1977 neljättä Episodia. Niinpä monet hahmoista ovat uttuja vanhasta trilogiasta, ja tietysti katsoja tietää jo valmiiksi, miten heille lopulta käy.

Näillä tiedoilla elokuva vaikuttaa vielä edes jotakuinkin toimivalta. Totuus on kuitenkin toista maata.

Choose your lead character

Kuka johtaa hahmogalleriaa?
Ewan McGregor saa tosiaan pienet propsit Obi-Wanina huitelusta. Hän on kuitenkin vain sivuhahmo, joka vain seuraa Qui-Gonin säätöä eri planeetoilla.

Esimerkiksi Tatooine-planeetalla Obi-Wan jätetään korjaamaan avaruusalusta, ja oppipoikansa sijaan Qui-Gon ottaa mukaansa palvelijaneidon ja alituiseen törttöilevän Jar Jar Binksin. Lopuksi Obi-Wan sentään nakitetaan Anakinin jedikouluttajaksi, koska asia on jo episodi nelosessa niin määritetty.

Muuten näyttelijänsuoritukset ovat korkeintaan keskitasoa, mutta suoritukset hukkuvat pökkelön dialogin ja efektimyrskyn alle.

Ilmiselvästi Jar Jar Binks on koko teoksen rasittavin, ärsyttävin, typerin hahmo. Hessuhopomainen gungani toilailee jatkuvasti mukahauskasti ja puhuu typerää englanninväännöstä. JJ:sta on selvästi ajateltu C3PO:n sijaista koomisena sivuhahmona, mutta jää kauas jälkeen.

Jar Jar aiheuttaa harmia muun muassa Tatooine-planeetalla, jossa hän saapuessaan kaupunkiin astuu jonkin astroelukan pökäleeseen, älähtää kerran – ja jatkaa saman tien chillisti matkaa. Koko gunganien rotu on ulkonäöltään tökerö sekoitus ankkaa, kalaa ja koiraa – joskin jollain logiikalla heidän johtajansa on oudosti nikotteleva sammakko.

Ilmeisesti Jar Jarin hahmon on tarkoitus vedota lapsiyleisöön – mutta jos leffalla kosiskellaan junnuja, miksi juoni käsittelee galaktista politiikkaa?

Episodien I-III pihvinä on osoittaa, miten ihmisistä kloonatut sotilaat ovat tehokkaampia kuin käytössä olevat droidit. Klooniarmeija taas on ympätty mukaan vain siksi, että Episodi IV:ssä mainitaan vuosien takainen kloonisota. Storm Trooperit ovat kuitenkin selvästi oikeita ihmisiä, jotka heittävät small talkia keskenään. Anyway, etkotrilogian perussotarobotit ovat kuitenkin liian alleviivatun hyödyttömiä: Eivät osaa ampua tarkasti, kävellä oikein tai reagoida nopeasti mihinkään.

Miten esimerkiksi myös episodi ykkösessä seikkaileva R2-D2 tai se Episodi VI:ssa Jabban palatsin kellarissa majaileva toimistorobotti ovat niin omavaraisia ja jopa elollisten olentojen käskyttämiseen kykeneväisiä? Pimeän Uhkan alkumetreillä nähtävä naispuoleinen C3PO:kin arvaa Kauppaliiton vastaanottamat vieraat jediritareiksi niin tarkasti, että Kauppaliiton tyypit määräävät muut robotit tappamaan vieraat. Mitä jos palvelijadroidi olisikin ollut väärässä?

Oikea kuningatar piileskelee kaksoisolennon takana. Kiitokseksi kaksoisolento pistää kuningattaren puhdistamaan likaisen R2-droidin.

Elokuvassa seurataan myös nuoren kuningatar Amidalan nousua suureksi johtajaksi. Amidalan ääntä on madallettu tehostein hauskasti. Hieman ihmettelen, miksi ihmeessä Amidalan pitää puhua kuningattaren juhlatamineissa brittiaksentilla, mutta jenkki-aksentilla tavisasusteissa palvelija Padmena hengaillessaan.

Amidalan karisma jää varsinkin Pimeässä Uhkassa kauas Leia-tyttärestä. On hieman outoa, että Amidala aivan yhtäkkiä yltyy mestariampujaksi ja taistelustrategiksi oltuaan aluksi ”nuori ja naiivi”.

Amidalan ristiriitaisuutta korostaa se, että hän on olevinaan rauhaa rakastava diplomaatti, joka kuitenkin säilyttää laserpistoolia tuolinsa käsinojssa. Episodi II:ssa Amidala on sentään lakialoitteita tehtaileva senaattori. Silti Amidala on yhtä surkeasti kehitelty hahmo kuin kaikki muutkin, eikä edes Natalie Portman onnistu hahmoa pelastamaan.

Hahmogallerian parasta antia ovat pahikset, huppumiehet Darth Sidious ja tämän oppipoika Darth Maul. Jälkimmäistä pikkupirua sotamaalauksineen, lakonisine puheineen ja hienoine taistelutaitoineen olisi pitänyt mehuttaa ehdottomasti lisää. Etäinen huppumies Sidious taaas uhkaa kokea inflaation pyöritellessään outoja suunnitelmiaan milloin minkäkin viestintälaitteen välityksellä.

Ikävimpiä kompastuskiviä on varsinaisen päähenkilön puuttuminen. Vaikka ehkä kahdessa kohtauksessa poliitikkojen keskustelua seurataan Anakiniin keskittyvin kuvakulmin, ei pikkupoika kohdata kuin lähempänä elokuvan puoliväliä. Hän ei siis päähenkilöksi voi nousta. Obi-Wan sivuutetaan täysin, eikä Amidalakaan ei lopun sankariteoistaan huolimatta protagonisti ole.

Qui-Gonin ja Watton vedonlyönneistä ei ota erkkikään selvää.

Ainoaksi päähenkilönpuolikkaaksi jäänee siis Qui-Gon. Käsikirjoittaja-ohjaaja Lucas ei kuitenkaan revi tarpeeksi iloa pökkelöstä jedimestarista.

Hahmon rivien välistä paistava mulkkuus olisi pitänyt saada paremmin esille. Qui-Gon mulkuttaa nimittäin kaikkia: hän huijaa gunganien johtajaa, kettuilee heti alussa satunnaiselle palvelijadroidille, haukkuu Jar Jar Binksiä aivottomaksi heti tämän tavatessaan (okei, se sallitaan) ja ajaa tahtonsa läpi jedineuvostossa Anakinin kouluttamisesta. Kun diilailu Watton kanssa takkuilee, Qui-Gon nyökkää nihkeästi ja poistuu paikalta semisti nöyryytettynä – huijatakseen myöhemmin Wattolta kisarahoja ja toisen tämän orjista.

Qui-Gon tekopartoineen tekee myös ennätyksen niin sanotun Voima-heilautuksen käytössä. Pienen kädenheilautuksen on tarkoitus suggeroida sen ”vastaanottaja” myöntymään heilauttajan tahtoon. Qui-Gon vispaa kättään elokuvan aikana villin tusinan verran. Kuollessaan Obi-Wanin käsivarsille Qui-Gon hipelöi oppipoikaansa tavalla, joka antaa vihiä miesten suhteen todellisesta luonteesta.

Qui-Gonia esittää Oscar-voittaja Liam Neeson, joka tuntuu vetävän roolinsa täysin palkkasekki mielessä. Ei mitään intressiä antaa hahmolle karismaa. Vielä oudompaan castaukseen on sorruttu Yodan jälkeen universumin kovinta jediä Mace Windua esittämään palkatun Samuel L. Jacksonin kohdalla. Jackson sopii rooleihin, joissa pitää kiroilla, huutaa vihaisesti ja hakata ihmisiä ilman sääliä. Jedineuvoston tuolissa istuminen ei sopi Samun pirtaan.

Anakinin näyttelijä on alle kymmenvuotias poika, joten hänen riittämättömiä näyttelijänlahjojaan ei saisi niinkään kritisoida – paitsi, että on se vaan surkea näyttelijä. Ohjaajan olisi kuitenkin pitänyt sytyttää pahamaineisessa Jake Lloydissa edes jotain tunteen paloa tai sitten kirjoittaa dialogia huomattavasti paremmin. Poika on myös liian söpö muuttuakseen myöhemmin pahuuden ruumiillistumaksi. Muutamat Anakinin reaktiot ovat niin lapsellisia huudahduksia, ettei vastaavia ole edes Disney-leffoissa nähty.

Digitaalista höttöä
Episodi I:n efektileikki on ajoittain komeaa katseltavaa. Täysin digitaalinen, ilmassa pörräilevä norsun ja hyönteisen sekoitus Watto on yksi esimerkki ajoittain oikeasti realistisen näköisistä tehosteista.

Darth Maulin kaksipäinen valomiekka on hieno, mutta muuten etkotrilogiassa mässäillään jediaseilla ihan liikaa. Koko ajan viuhuu valopuikko.

Digitaalisuus ei toki ole lähtökohtaisesti pahasta. Tietokoneen jälki vaan paistaa niin selvästi läpi, eikä näytä tarpeeksi realistiselta sekoittuakseen muuhun elokuvaan.

Liika on liikaa, ja katsoja hukutetaankin erikoistehosteisiin myös paikoissa, joissa ei tarvitsisi. Miksi pitää olla kokonaan digitaalinen gunganikansa tai hoveroivia senaatti-istuimia sienen muotoisessa istuntosalissa?

Ohjenuorana on selvästi ollut ”tehdään, kun kerran voidaan”. Kaukana on kuitenkin alkuperäisistä SW-leffoista tuttu maailman rosoisuus, likaisuus ja “kuluneisuus” – kaikki on kiiltävän puhdasta, ja kaiken lisäksi efektit ovat muutaman poikkeuksen ohella aivan liian feikkejä.

Tämä heijastuu myös roolisuorituksiin: viimeistään gunganien vedenalaisessa kaupungissa huomaa, että Obi-Wan ja Qui-Gon ovat ruudun ainoat aidot hahmot, ja näyttelijöiden olo on selvästi epämukava. Vanhojen leffojen nuket toki tiesi nukeiksi, mutta ne uskoi oikeiksi olennoiksi, koska ne oli oikeasti rakennettu ja oikeasti näyttelijöiden kosketeltavissa. (Täytyy tosin myöntää, että Pimeässä Uhkassa nukke-Yoda näyttää surkeammalta kuin Episodi II:n digi-Yoda.)

Pod race on kokonaisuutena todella vaikuttavaa katseltavaa. Formulakansan silmä lepää, ja poikkeuksellisesti lähes koko kisa ajetaan ilman taustamusiikkia. Kaikki digihötö kisan ympärillä vain häiritsee.

Kilpa-ajon ohella Coruscantin kaupunkiplaneetta on melko komeaa katseltavaa.

Anakinin kilpakumppanit kisassa ovat täysin naurettavia animaatiohahmoja: on ties mitä leppäkerttua, krokotiilia, kukkoa ja vaikka mitä. Kisaa juontaa täysin tarpeetta kaksipäinen hahmo; toinen pää puhuu yhtä kieltä, toinen toista. Eikö välillä voisi olla ihmisiäkin messissä?

Lisäksi mukaan on näemmä ollut pakko tunkea kohtaus, jossa kamelimainen otus tekee tarpeensa ajoradalle. Jo toinen kakkavitsi Tatooine-planeetalla.

Digi-hahmoille tapahtuukin jatkuvasti jotain, joka naurattaa vain viisivuotiaita (jos heitäkään). Komiikka on pelkkää camp-henkistä slapstickiä. Varmasti gunganien puhetapa on sekin kehitetty nuoria katsojia miellyttämään, mutta ainakaan minua ei “Miissa-nou-hääv-a-buuba” -dialogi naurata.

Lopputaistelun päätyttyä gunganit bilettävät, ja kuvan etualalla näkyy kaksi identtisesti tanssivaa animaatiosotilasta. Tuskinpa kukaan alkaa sovittua koreografiaa heti verenvuodatuksen jälkeen vetää. Kettuilevatko animaattorit jo itsekin tälle yliampuvalle silmäkarkille?

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat siis aikaan ennen alkuperäistä trilogiaa. Teknologian looginen kehitys on elokuvan tuottajilta näemmä unohtunut: kaikki pinnat ovat täynnä ties mitä tietokonekuvaruutuja ja hologrammimaisia kosketusnäyttöjä, kun taas “parin vuosikymmenen päästä” siirrytään analogisiin ohjaimiin ja nappuloihin. Ilmeisesti galaksissa päätettiin yksinkertaistaa kaikkea elektroniikkaa LCD-kosketusnäyttöjen keksimisen jälkeen.

Hyvisten paetessa Naboo-planeetalta droidit passitetaan korjaamaan vaurioitunutta aluksen ulkopintaa. Kuin sattumalta katolle on sijoitettu kamera, josta matkustajat voivat seurata droidien työskentelyä. Samoin kilpa-ajoissa hyviksillä on maaginen kamera, joka ilman halki liitäen kykenee seuraamaan keskellä aavikkoa olettavasti satoja kilometrejä tunnissa ajavia ajoneuvoja.

Vanhoista elokuvista tuttua on sinertävän hologrammiviestimen käyttö. Pimeässä Uhkassa näköpuhelimen käyttö vedetään kuitenkin överiksi: on isoja näyttöjä, pieniä näyttöjä, hämähäkkimäisillä jaloilla liikkuvia näyttöjä ja pöydän ääressä nököttäviä näyttöjä. Hohhoi.

George Lucas on todennut, että erikoistehoste ilman tarinaa on tylsää. Okei, mikä siis on Kauppaliiton aluksella nähtävien hobittikokoisten minidroidien funktio? MITÄ NE ON SUUNNITELTU TEKEMÄÄN? Pikkurobot ovat kuitenkin vain kaiken tarpeettoman CGI-höysteen jäävuoren huippu.

Kohtaukset on myös kuvattu aivan liian neutraalisti. Kuvakerronnassa on nolla prosenttia draamaa – kaikki kuvataan silmien korkeudelta ja suoraan edestä. Episodit V ja VI ovat täynnä dynaamisia kuvakulmia ja kamera-ajoja.

Outoa sananvaihtoa ja tökeröä tarinankuljetusta
Lähtökohtaisesti juoni ei kuulosta täysin typerältä. On sodan uhkaa ja seikkailua. Ei siinä erityisempää jännitettä ole, mutta saadaanpahan saaga alkamaan. Ah, kun voisimme jättää asian tähän.

Kauppaliitto uhkaa nostavansa sodan jonkun ihme verolainsäädännön takia. Naboolaiset taas eivät ilmeisesti halua maksaa veroja… tai jotain… Ja yhtäkkiä avaruuden omalla S-ryhmällä onkin ikioma armeija valmiina toteuttamaan kauppasaartoja ja maihinnousuja. Toki armeija toimii sii-o-soo, pääseehän yksi yksinäinen avaruusalus läpi kauppasaartoa ylläpitävien sota-alusten armadan.

Juonta kuljetetaan sanalla sanoen tökerösti – tyylillä, joka ehkä toimisi kreisikomediassa. Kun jedit ja Jar Jar poistuvat merenalaisesta kaupungista, he saavat kannoilleen mitä erikoisempia mereneläviä; Godzilla-kopioista jättimäisiin pallokaloihin. Vaara seuraa toistaan, ja kahden monsterin matsatessa Qui-Gon repäisee vitsin: ”Aina on isompi kala”. Miten sattuukin yhteen mereen mahtumaan noin monta merihirviötä?

Merenalaisen paon jatkuessa Jar Jar – joka otettiin mukaan oppaaksi muttei kertaakaan neuvo suuntaa – panikoi, jolloin Qui-Gon tainnuttaa hänet jedivoimillaan. Tähän Obi-Wan toteaa: ”Käytit liikaa Voimaa”. Matka jatkuu taas, kunnes sukellusveneestä loppuu akku. Matka planeetan ytimen läpi on… ööh, planeetan ytimen? Eikö planeetan ydin ole sulaa magmaa tai muuta kuumaa – ei parisataa metriä syvä merialue.

Dialogi on 99-prosenttisesti tönkkösuolattua, alleviivaavaa jäykistelyä. Jedit jakelevat kuivia viisauksia, joista ”ahneus voi olla tehokas liittolainen” lienee kryptisimpiä. Edes Yodan opit eivät tunnu sisältävän järkeä.

QUI-GON: ”Olen aistinut lähenevyyden Voimassa.” YODA: ”Lähenevyyden?” MACE: ”Jonkun ihmisen ympärillä? Viitannet profetiaan Valitusta, joka tuo tasapainon Voimaan. Uskotko, että se on tämä poika?” Aika hyvin osaa Mace päätellä, mitä lähenevyys tarkoittaa.

Keskustelut Anakinin kohtalosta naurattavat.

Neitseellisesti sikinneen pojan verinäyte sisältää midi-chlorian-hiukkasia huikean määrän (verinäyte, jonka Qui-Gon lähettää eteenpäin kännykkänsä kautta). Niinpä untuvikko viedään jedineuvoston eteen arvioitavaksi.

”Hänen on pakko olla Valittu”, sanoo Qui-Gon pojan kuullen. Ööhjoo, ai mä oon valittu, kiva kuulla, ei täs sit mitään. Anakin pohtii kyllä itsekin ympärillään pyöriviä tapahtumia: ”Kuulin puhetta midi-chlorianeista, ja olen miettinyt: mitä ovat midi-chlorianit?” Jälleen esimerkki mahtavasta dialogista. Anakin olisi voinut myös kysyä: “Kuulin puhetta midi-chlorianeista, mitä ne ovat?”

Jeesuksen tapaan neitseellisesti sikinnyt Anakin puhuu myös enkeleistä. Kristillisyys ei todellakaan istu kulttimaisen Voiman maailmaan.

Neuvosto ei anna lupaa pojan kouluttamiseen, sillä hänen tulevaisuutensa on ennustajilta hämärän peitossa. Paitsi sitten, kun Obi-Wan kertoo luvanneensa asian opettajalleen ennen tämän kuolemaa. Aijaa, no kyllä sä sitten saat kouluttaa sitä poikaa! Lisäksi Obi-Wan saa jedin tittelin vasta leffan lopussa, vaikka jo alkuteksteissä kerrotaan kahden jedin lähteneen sovittelemaan Naboon ja Kauppaliiton pattitilannetta.

OBI-WAN: ”Niillä on suojageneraattorit!" KATSOJA: "Ai jaa?"

Alleviivaukset jatkuvat läpi elokuvan. Kun laser ei läpäise droidien pintaa, Obi-Wan tokaisee: ”Niillä on suojageneraattorit.” Heti todettuaan, että pod race -kilpailuissa tarvitaan jedirefleksejä, mestari Qui-Gon nappaa salamannopeasti kiinni Jar Jarin kielestä.

Toisaalta taas koko politiikkakuviota ei selitetä tarpeeksi hyvin. Verotukseen pohjaava sota, jonka perimmäinen tarkoitus on nostaa sith-lordi Keisariksi ja mahtavan klooniarmeijan johtajaksi, tuntuu todella hähmäiseltä.

Jar Jarin kieltä venytellään myöhemminkin. Anakin fiksailee ajokkiaan ja varoittaa voimanlähteestä, koska siihen koskeminen turruttaa tuntikausiksi. Viisi sekuntia myöhemmin JJ tuikkaa vahingossa kielen voimanlähteeseen.

Juonen lukuisista epäkohdista listattakoon vielä muutama jatkuvuuteen liittyvä koukero.

Kauppaliiton sotajoukkojen murtautuessa Naboon pääkaupunkiin kuningatar Amidala seuraa tapahtumia ikkunasta. Hänellä on juhlava, hyvin raskaanoloinen asu ja kasvot täysin punavalkoisen meikin peitossa. Hetkeä myöhemmin hän onkin sujahtanut palvelijan asuun ja pessyt naamansa täysin puhtaaksi meikeistä. En tunne yhtäkään naista,  joka pystyisi samaan. Kauppaliiton aluksella taasen jedit osaavat juosta droideja juoksemalla Maantiekiitäjä-piirrettyäkin nopeammin, mutta myöhemmin Obi-Wan ei jaksa juosta Qui-Gonin ja Darth Maulin perässä.

Vähemmän silmäkarkkia, enemmän merkityksiä
Paljon olisi Pimeästä Uhkasta poistettavaa tai uudelleenmietittävää.

Aloittaaksemme nurinkurisesti suuri lopputaistelu on valosapelitaisteluita lukuunottamatta vain jatkuvaa, turruttavaa pelleilyä. Droideja on käsketty tuhoamaan kaikki vastustajat, mutta silti he ottavat sotavankeja. Poukkoilemme sotatantereelta valomiekkailuihin, siitä palatsiin tunkeutumiseen, siitä keskelle avaruussotaa.

Gunganit vain spedeilevät, ja yhtäkkiä Jar Jar on heidän kenraalinsa. Gunganien sotajoukko toimii houkutuslintuna pahalle droidiarmeijalle. Amidala suostuttelee heidät mukaan taistoon ja tarjoaa sopua. Gunganien sammakkopomo on tästä mielissään: ”Ai me ollaan sit tasavertaisia? Wau, no kyllä me sitten tullaan tykinruoaksi!” Ihmisten ja gunganien kiistoja ja sopua olisi pitänyt syventää. Heidän todetaan elävän symbioosissa, mutta hei miten planeetan eri puolilla asuvat kansat, joista toinen asuu meren alla, ovat muka toisistaan riippuvaisia?

Anakin lentää vahingossa keskellä avaruudessa käytävää taistelua, ja sattumalta tuhoaa pahisten komentoaluksen. Lentäessään ulos räjähtävästä laitoksesta hän hihkuu ja toteaa: ”Tämä se vasta on kilpa-ajoa!” En ehkä itse suhtautuisi hengenvaaraan noin kevyesti.

Koko loppuhuipennus olisi siis pitänyt miettiä uusiksi. Meren alla elävät gunganit olisivat muutenkin voineet olla vähemmän koomisia hahmoja – oikeasti jaloja sotureita, jotka eivät olisi digitaalisia animaatioita.

Pienesti häiritsee, että pikku Anakin on otettu seuraamaan Qui-Gonin polttohautausta avotulella. Ylipäänsä se, että Anakin on alle kymmenvuotias poika, tuntuu turhalta. Seuraavissa elokuvissa hahmoa esittää varttuneempi ja pätevämpi näyttelijä, joten emme pääse millään tasolla samastumaan kumpaankaan versioon – siinä missä muita hahmoja esittävät samat näyttelijät. Elokuvasarjan muissa episodeissa toki painotetaan, miten jedikoulutus pitäisi alkaa nuorena. Mutta onnistuihan se parikymppisellä Lukeltakin, joten ehkä Anakin olisi myös voinut olla vähän jo varttuneempi.

Anakinin potentiaalista saadaan vihiä verinäytteen korkean midi-chlorian-näytteen avulla. Olen miettinyt midi-chlorianeja ja haluankin kysyä: mitä hiton pointtia on jollain midi-chlorian-luvuilla? Alkuperäisessä trilogiassa ei puhuta näistä soluista sanaakaan, joten eikö nytkin asian olisi voinut kiertää? Katsojalle riittää, että jedit ”aistivat Voiman olevan hänessä vahva” tai jotain sellaista.

Heti elokuvan alkuun olisi pitänyt saada enemmän jännitettä. Olisipa kaksi keskenään taistelevaa avaruusalusta tai muuta – aivan kuin Uudessa Toivossa. Jos nyt kuitenkin pidäydytään alkuskenaariossa, olisi toiminnan pitänyt lähteä napakammin liikkeelle. Jospa vaikka jedit olisivat olleet matkalla neuvotteluihin, kun heidän aluksensa kimppuun hyökätään. Nyt vain katsotaan yksinäisen aluksen lipumista avaruudessa.

YODA: "Aina on kaksi, mestari ja oppipoika." MACE: "Mutta kumpi kuoli, mestari vai oppipoika?" Mahtavaa dialogia jälleen kerran...

Kuten jo tuli todettua, Darth Maulille olisi pitänyt saada enemmän tilaa, ja kapinoivan Qui-Gonin ja neuvoston välistä jännitettä olisi pitänyt korostaa. Tai oikeastaan: koko Qui-Gonin olisi voinut poistaa tai sitten tapattaa heti alkuun. Obi-Wan tarinan keskiöön kiitos.

On aivan liian suuri yhteensattuma, että  pieni Anakin on muka rakentanut C3PO:n. Protokolladroidin tarpeellisuus uusien elokuvien tarinalle on nollassa. Anakin toteaa rakentaneensa 3PO:n äitiään auttamaan, mutta miten jäykkä protokolladroidi olisi orjanaiselle avuksi? On myös hassua, että poika rakentaa robotin, joka on täysi kopio massatuotetusta robottimallista – olihan Kauppaliiton aluksellakin samanlainen hökötys.

C3PO:n poistamalla karsiutuisi edes yksi epäloogisuus Episodi II:sta – se, että jotenkin C3PO tunnistaa aikuistuneen Anakinin, vaikka Pimeässä Uhkassa Anakin on pikkupoika lähtiessään robotin luota.

Mutta mikä on Pimeän Uhkan perimmäinen epäkohta? Yleinen ponnettomuus. Mihinkään ei tartuta, hahmot jäävät pinnallisiksi, näyttelijät latelevat repliikkinsä vain palkkarahat mielessään. Droideja vastaan taistelevat jeditkin vain laahustavat laserien viuhuessa ja ihme kyllä selviävät vahingoitta, vaikka liikkeet ovatkin köykäisiä.

Galaktista byrokratiaa puidaan turhankin paljon, vaikka ymmärrän tilanteen selittelyn välttämättömyyden loppusaagaa ajatellen. On kuitenkin tylsää kuunnella jorinoita veroista ja kauppasopimuksista. Eikä tosiaan siltikään saa tilanteesta selvää.

Jabba, Greedo, Chewbacca ja Boba Fett on kaikki väkisin ympätty etkotrilogiaan. Kuin ihmeen kautta Han Solo ja Millennium Falcon säästettiin.

Politikoinnin pönttöys kulminoituu kohtaukseen, jossa galaktisen tasavallan ylin kingi johtaa kokousta. Huhut lahjonnasta ja kanslerin olemattomasta vallasta paljastuvat todeksi, kun kesken kokouksen iso smurffi kuiskaa julkisesti tämän korvaan toimintaohjeita. Eiköhän kuka tahansa kepulainen tiedä, että poliittiset juonet punotaan rahoittajien saunailloissa, ei keskellä eduskunnan istuntoa.

Järkevin ratkaisu olisi ollut sulauttaa Episodit I ja II samaan leffaan ja keksiä kakkososaksi jotain lisämeininkiä. Hahmot ja heidän väliset suhteensa olisivat ehtineet kehittyä kunnolla sen sijaan, että tapahtumat ja “tunteet” vain läiskitään katsojan/näyttelijöiden naamaan.

Darth Maul olisi ehkä voinut kuolla myöhemmässä osassa, ja joko Episodi II:n Lordi Dookun tai III:n kenraali Grievouksen olisi voinut heivata.

Pimeä Uhka on joko Qui-Gon tai George Lucas
Pitäisikö George Lucasia kiittää uusista Star Wars -elokuvista? Pitäisi, jos ne olisivat jotenkin yllättäviä tai muuten vaan hyvin käsikirjoitettuja – ja sitähän ne eivät ole. Qui-Gon on ainoa hahmo, jonka kuolema tulee edes vähän yllärinä, mutta sitten OST-levylle läiskäistään biisi Qui-Gon’s Noble End. Hey come on!

Etenkin Pimeä Uhka tuntuu siltä, että se olisi käsikirjoituksen ensimmäinen versio, jota ketään ei ole pyydetty kommentoimaan. Episodi II:n parhaat palat nähdään lopun suuressa kloonitaistelussa, mutta koko sekvenssi onkin ILM-yhtiön duunia eikä George Lucasin. George on keulinut, eikä pysty peittämään virheitään. Olisipa edes ohjaajan pallille istutettu joku parempi henkilöohjaaja. Vaikkapa Georgen kaveri Steven Spielberg, vaikken häntä fanitakaan.

Sithin Kosto on mielestäni hyvä leffa, vaikka siinäkin paljon hoopoillaan. Kuitenkin koko trilogian kattava konkreettinen esitys siitä, miten Anakin kääntyy Voiman pimeälle puolelle, vie pohjan myöhemmiltä episodeilta. Esimerkiksi Episodi V:n “I am your father” -koukun yllätyksellisyys torpataan etkotrilogian myötä täysin.

Episodeista II ja III saisi myös omat nillityksensä aikaiseksi, mutta säästykööt ne ruoskinnalta.

Jopa elokuvan otsikko on hämmentävä. Mikä on tuo “Phantom Menace” eli ”pimeä uhka”? En luopuisi näin eeppisestä tittelistä, mutta jotain perustaa sille pitäisi olla. Pimeä uhka viitannee jedien epätietoisuuteen pahisten juonista; pahiksethan edustavat Voiman pimeää puolta.

Pitäydyn kuitenkin teoriassa, että pimeä uhka on Qui-Gon. Tosielämän pimeä uhka on etkoelokuvat pelkästään liiketoiminnan näkökulmasta tehnyt George Lucas.

Pimeä Uhka on todella huono elokuva. Se on huono elokuva muutenkin, mutta über-surkea SW-asteikolla. Kuitenkin odotan parin viikon päästä Suomeen saapuvaa 3D-versiota tavallaan innolla. SW-leffoja on kiva katsoa teatterissa, ja etenkin alkuperäistrilogiaa menen katsomaan suurella innolla, sillä en ole niitä valkokankaalta nähnytkään. Kerron Phantom Menace 3D -kokemuksistani myöhemmin.

Star Warsien 3D-versiot on määrä julkaista vuoden välein. Todennäköisesti koko setti kuitenkin bommaa siihen malliin, että ne julkaistaan parin vuoden sisään. Pimeän Uhkan kohdalla kuitenkin tietää, ettei kuvan kolmiulotteisuus tuo tarinaan yhtään syvyyttä. Ja vaikka George Lucas miten raiskaisi muokkaisi vanhoja elokuviaan, tiedämme, ettei Jar Jar Binksiä ole kuitenkaan poistettu tästä 3D-versiosta.

Easter Egg: Vaikka nettikriitikot yleensä tyytyvät haukkumaan etkotrilogiaa, saavat alkuperäisetkin episodit osansa piikittelystä. How Return Of The Jedi Should Have Ended -animaatiossa piikitellään myös etkotrilogian jatkumo-ongelmille.

Kuin kaksi marjaa - lue myös muista presidentillistä kaksoisolennoista.

Erittäin mielenkiintoinen vaali-ilta tulossa. Ilta tulleekin vietettyä tiiviisti pressanvaalien ensimmäisen kierroksen tuloksia seuratessa. Mikäli pelkkä tulosten odottaminen kuitenkin alkaa puuduttaa, tässä muutamia vinkkejä illanviettoon. Luvassa on siis politiikkaa poliittisen epäkorrektisti. 

Elokuvissa politiikka on osattu aina kuvata hyvin, hyvin realistisesti. Huumorin kukkaa tarjoavat esimerkiksi Eddie Murphyn kongressimieheksi nousua kuvaava elokuva Arvoisa Herra ja Chris Rockin presidentinvaalisatiiri Head Of State. Älkäämme myöskään sivuuttako kylmän sodan liennytystä huokuvaa Rocky IV -urheiluklassikkoa.

Vaali-illan varrella kannattaa tarkkailla, josko joku ehdokkaista tai vaalitoimittajista mokaa suorassa lähetyksessä. Moisesta voi kotisohvalta käsin rokottaa toteamalla, että “Ei menny niinku Niinistöössä” tai “Nyt meni ääni Aku Ankalle” tai “Ei oo tolla kyllä kaikki Paavot väittelyssä”.

Tosiaan, tänään seurataan ensimmäisen kierroksen tuloksia. Sosiaalisen ja muunkin median vihjeiden mukaan monille kakkonen on tänä vuonna ykkönen, joten uskonkin Haaviston ja Niinistön jatkavan presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Haaviston nousua suosioon on ollut mielenkiintoista seurata. Uskon hänen menestyksensä olevan osaltaan jonkinlaista eduskuntavaalien jytkyn vastareaktiota, ja hyvä niin; katsotaan, jyrääkö näissä vaaleissa keski-ikäisen persujoukon sijaan liberaalimpi nuoriso.

Vaali-iltaan, jonka mielenkiintoa on ratkaisevasti lisännyt ehdokkaiden keskinäinen erilaisuus, lähdetään jopa niin kutkuttavista lähtökohdista, että aiheesta kaavaillaan jo elokuvaa.

Sauli Niinistöä esittämään on valittu William Shatner, Paavo Lipposena nähdään Salkkareiden Lasse, Paavo Arhinmäkeä esittää Craig Davidin ja Peter Ustinoffin rakkauden hedelmä, ja Timo Soinina loistaa Star Wars Episodi I:n hahmo Boss Nass. Paavo Väyrystä esittää Paavo Väyrynen (luonnollisesti siinä yhdessä Uuno-leffassakin nähdyssä kansallispuvussaan) – koska Väyrynen nyt vaan on aina valmiina.

An epic sandbox style adventure game filled with over the top action and sinister humour.

The city of Los Cuervos isn’t as innocent as it looks – behind a shiny exterior lies a world ripe with crime, corruption and depravity. Toby LaJune is a former alderman who was framed for embezzling city budget reserves. Years later, it’s finally time to go home – to find the ones who framed him are now running the city. Enraged by the betrayal and the city’s overall decay, he sets out to avenge – and clean up the town.

You play the game as Toby LaJune, a former local politician sent to jail on bum charges. With the aid of your uncle 80 LaJune and your brother Tatum, you return to Los Cuervos to start your life all over again. You pick up odd jobs here and there, but ultimately your objective in this action adventure game is to wipe out the bad guys and become the mayor of Los Cuervos.

During the gameplay you complete missions to get money and fame – and most importantly – the means and connections to take over the city. But remember: though Los Cuervos may look like a small hick town, it’s ripe with possibilities – both legal and not – to make money and find items. Take your time to get to know the town and its inhabitants, and don’t shy away from taking on some extra missions. The game’s a sandbox title with myriad options, minigames, side quests, choices and ancillary encounters.

Main Cast of Characters
You’ll meet several characters on your way to vengeance. Some are there to help you in ousting the evil Mayor and his corrupt companions, and some are there to stop you. Here are some of the game’s main characters.

• The LaJune Family  Your uncle – nicknamed “80″ for falling from the 80th floor of one of the city’s two sky scrapers and surviving – is a sarcastic old geezer who is something of a father figure to you and your brother. The LaJunes hook you up with your first apartment, car, job and other utilities. They help you along the way by connecting you to people who can get you close to the mayor, too.
• Ralph Paquin Once one of your closest friends, your arch nemesis has taken over the city. He’s the puppet master of a town filled with corrupt politicians and cops.
• Gato Kurdishian The Mayor’s wife, who used to be your girlfriend before you were sent to prison.
• Earl Eaves a local politician and media mogul who has tarnished your fame with falsified exposees published in the local newspaper he runs.
• James Booth The chief of local law enforcement who tampered with the evidence to frame you. He runs many of the illegal business ventures with the Mayor, and has issued an order for his employees to make your life a living hell. So watch out for trigger happy cops who’ll bust you for any indiscretions they catch you doing.
• Garry Salón never mind his speech impediment, he’s one of the biggest jefes of the Los Cuervos criminal underworld. But if you prove yourself worthy, he and his mobsters will aid you in raising hell.
• Sandra Serrano local reporter and the president of the local history club Los Cuervos Society, she helps you  in gathering evidence of the Mayor’s criminal ventures.
• EJ Dicklady is a consultant at the Mayor’s office who doesn’t approve of his employer’s actions. He is someone who can get you close to the Mayor.
• Tony “Laser” Capa the leader of the Upper Los Cuervos Gang. His thugs are in a gang war with the Lower Los Cuervos Gang, which may cause some disturbance around town.
• The Classic A demented but seemingly harmless sculptor who’s hell-bent on creating a life-size statue depicting, according to his own words, his daughter who died as a child. He might ask you to get him some tools and whatnot, and he might give you clues about the city’s secrets.

Places of Interest
When you start playing, you’ll be given a place – a Home Base, if you will – where you can save your game between missions. Once you’ve made enough money, you’ll be able to move out from your studio apartment in the Gremio District ghetto and get a nicer place somewhere else in town.

Action in front of the Music School near the train station and the Andrew's Store.

If you get caught while doing something illegal, the cops will chase you and arrest you. They’ll release you soon enough but take any weapon and ammo you might be carrying and a chunk of your money to pay for your fine.

Same thing goes for the local hospital – you respawn at the hospital if you’re killed during gameplay but they’re sure to take your weapons and some of your money.

During your spare time, feel free to hang out in the city’s bars & pubs (Cuban Gringo, Cosmopolitico or The Tin Pint Pub, just to name a few), shop in the malls or get nutricious food from the various restaurants and grills (such as Goofy Burger, The Merry Hen and the always crowded The Corner Cafe). Restore your health by getting food from a restaurant or by getting medication from either one of the city’s pharmacies. Get weapons and ammo from the LC Shooter store.

If you’re looking for a new outfit, try the Andrew’s Store or Kiwi for some slick urban style clothing, or LessMann if you’re more into suits and other more traditional apparel. New haircut? Head on over to Rhi-No near the railway station or FlameHair near the other end of the Champán Tunnel.

Catch a flick at the movie theater which is, strangely enough, located in the Carpenter High School premises. Then there’s the city library – or maybe you want to catch a play performed by the Campo Nuevo Actors at the Champán District Theater. Hit the various gyms or the La Ronda Malo skate park for exercise.

The city is relatively small, but if you do get lost, navigate with your smartphone’s GPS and map – and feel free to listen to the local radio stations on your phone while you’re at it.

The Story
Toby LaJune is all set to start a new life after prison but is unable to so properly before having his revenge on his supposed friends who set him up.

Through connecting with different elements of the Los Cuervos community by completing various missions, he manages to gather a whole network of people who help him in

Gather money to get a bigger home, perhaps on well-reputed areas such as Craneville or the Sombrero District..

creating anarchy all throughout the city. Gaining the locals’ trust is key, but connecting all the elements of the Los Cuervos society is no easy task. Toby has a challenging quest ahead of him…

Amidst the chaos Toby gains access to the Mayor’s secret files. Toby exposes the criminal schemes (among them smuggling, money laundering, manifacturing narcotics – all done in secret at the desolate Alexander’s Mall) Paquin and his cohorts are up to. But those aren’t the only secrets Toby unravels during his quest of revenge…

Having exposed the Mayor’s evil-doings Toby is finally able to clear his name – and become the new Mayor of Los Cuervos. But not without a bloody and dramatic face-off with everyone who betrayed him.It’s time for a revolution!

Side Missions
Strangers and supporting characters are likely to give you some side quests, the completion of which is voluntary but worth the while.

You can make extra money by driving a cab or collecting empty bottles or seeking local relics for Sandra’s collection. Go to the old market place in the evening and challenge other drivers to race from the market place to the railway station. The stakes are high, but he who wins, wins big.

You also get rewards (money, respect) for completing particular challenges such as seeking local relics for Sandra’s collection, competing with the local sports hero Biggie “Marathon Man” Hollows in track & field events, aiding gangs in expanding their turfs or robbing someone right in front of the Police Station.

You can also deliver fast food from the city’s restaurants to paying clients. But choose carefully: the city’s Chinese restaurants, both run by Tom Lin Dom, are in serious competition against the Turkish restaurants which are run by Akeem Bass. Neither chain of restaurants takes kindly to competitors, and they won’t shy away from sabotaging your assignments.

Get slick new outfits by shopping or completing missions.

Main Missions (examples):
Topsy-Turvy Train Trouble: You’ve just arrived in town and started building a life for yourself, when all of a sudden you get a phone call from – who else – the Mayor himself. You agree to meet him on the bridge above the train station. But it was all a hoax: the bridge is rigged with explosives and – well, explodes once you’ve reached the spot you agreed to meet at.  You survive the trap, but all railway traffic is effectively impossible after the collapse.

Bank Go Boom: Tony Capa agrees to help you out on one condition – you have pay him a s***load of money. You take his gang to rob the Northern Bank. You blast through the guards, hack into the vault, take the money – only to find that tens of cops have surrounded the premises. You and your gang now have to fight your way out and escape the police. What ensues is an exhillarating chase across town.

Barbershop Beat’Em-Up: You learn that the chief of police is getting a haircut and you figure that’s your golden opportunity to strike. You confront him off guard and give him a cut he won’t be happy about.

Mayoral Masquerade: After securing your fake ID, you masquerade as an employee of City Hall and break into the Mayor’s office. This is where you find all the evidence you need to clear your name.

The Trouble With Garlic: The people of Los Cuervos love their garlic – and those local criminals sure like to smuggle drugs by stashing them inside garlic transporting trucks. Salón wants you to take a truck loaded with garlic and cocaine from his factory to his dealers around town. But look out for cops and rivaling gangs.

Cat On A Hot Tin Roof: Feeling sorry for leaving you all those years ago, Gato comes to meet you at the Sunny Hill recreational park, wishing she could make amends. One of Paquin’s thugs sees you and tries to take you out with his friends. You have to protect Gato from the attackers. After a narrow but successful escape Gato confesses that she’s still in love with you. At first you think it’s just a trick, but then you give in to your feelings, too…

A Dictator Dethroned: Paquin’s thugs have informed their boss abour your encounter with Gato, so Paquin, desperate and enraged after having been exposed as a criminal, resorts to kidnapping his wife. You of course go after Paquin who tries to escape in his helicopter. You shoot your way through Paquin’s thugs and confront your nemesis on the roof of City Hall. You destroy the helicopter before Paquin manages to board with his hostage, but he escapes. You chase him around town guns blazing, and catch up to him eventually. You resolve your animosities with a duel on a secluded Los Cuervos riverbank.

And in the aftermath, you marry Gato and get elected mayor, who will rebuild the city. Peace is restored in Los Cuervos, but only for a little while…

COMING SOON: "GTA Los Cuervos II - The Undead Are A Girl's Best Friend". In this sequel, The Classic is finally ready with his statue, which unleashes a curse on the town and its residents. The Mayor races against time in this horrific action adventure to unravel the mystery of the undead...

]]> http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/01/18/gta-kerava-the-revolution-of-los-cuervos/feed/ 0 hurraakerkko GTA Los Cuervos gta31 Sompio GTA Los Cuervos mod GTA Kerava Curse http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/01/04/vuosi-2011-in-memoriam/ http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/01/04/vuosi-2011-in-memoriam/#comments Wed, 04 Jan 2012 20:07:54 +0000 hurraakerkko http://hurraakerkko.wordpress.com/?p=2076 Lue loppuun →]]>

What Happened In 2011?

Kulunut vuosi toi mukanaan paljon uutta sisältöä niin Kerkon blogiin kuin elämään palstan ulkopuolellakin. Aloittaessamme uuden vuoden jätämme menneelle hyvästit kertaamalla, mitä oikeastaan tapahtui vuonna 2011.

Taakse jäänyt 2011 tuntuu olleen varsin elämyksellinen vuosi, oli kyse sitten kirjojen tai elokuvien kautta kokemisesta tai sisäisen rauhan saavuttamisesta jossain tuolla kaukaisuudessa. Vuoden aikana tuli koettua monenmoista tunnetta ahdingosta iloon, mutta synkätkin hetket väistivät lopulta onnellisemman tulevaisuuden tieltä.

Kosmisia potkuja Seismiselle
Vuoden isoimmat muutokset olivat varmastikin työpaikan vaihtaminen ja muutto uuteen lukaaliin. Molempaa aihetta olen käsitellyt tällä palstalla sen verran, etten kaikkia yksityiskohtia ala enää kertailemaan. Summaan kevät-kesäisen muutosprosessin toteamalla, että kaikki palaset loksahtivat lopulta oikeaan muodostelmaan.

Lähtö Pöllölaaksosta oli iso muutos, koska olin työskennellyt Maikkarilla viisi vuotta eri tehtävissä. Uutisoinnin ja chattailun jälkeen pääsin kuitenkin vaihtamaan alaa, enkä ole uusia uria katunut. Työpaikan vaihtuminen tuntuu itse asiassa olleen varsinainen kosminen (onnen)potku, joka vahvisti epäilyksen uusien haasteiden ja itseä kiinnostavamman aihealueen etsimisestä. Ja työskentelenhän edelleen eläimellisessä työpaikassa: Pöllölaakso vaan vaihtui lammastarhaan.

Exodus vallis strigidae kesäkauden kynnyksellä tuntui tuovan päätökseen sairasteluaallon, joka verotti koko perheen voimia talvesta kevääseen saakka. Koko ajan oli joku kipeänä, välillä kaksi kolmesta yhtä aikaa. Sairastelu sai kuitenkin jäädä, kun kesän ajan valmisteltiin muuttoa ja rempattiin uutta palatsia.

Vuoden kohokohtiin on ehdottomasti luettava kesän merelliset seikkailut. Appiukon synttärit Pärnun merenrantakaupungissa, tuossa idyllisessä eestiläiskaupungissa olivat todella hauskat. Hienoja hetkiä koettiin myös hieman arkisemmassa ympäristössä eli mökillä. Merkinnästä 5.8.2011: “Soudettuani rauhaisasti aaltoilevalle merelle koin jonkinlaista pitkään kadoksissa ollutta mielenrauhaa; pientä filosofista kirkastumista tai jotain. Meressä liplattelu (niin pinnan alla kuin yllä) oli yllättävänkin raikastavaa ja rentouttavaa. Aina maihin saapuessani kaipasin jo takaisin.”

Muutaman vuoden kakku
Mutta koettiinpa keväälläkin myös varsin hienoja hetkiä. Taikan 2-vuotissynttäreiden  (synttärivideon löytyy Facebook-profiilistani) lisäksi juhlistettiin Space: Kerkon legendaarisia viisivuotispäivää. Blogin merkkipaalun kunniaksi tuli tehtyä videokin, jossa päivitellään palstan digitaalista “voittokulkua”.

Ah, miten imelää Kuten videossa mainitaan, sivustosta tulee (ainakaan tekijän näkökulmasta) tuskin koskaan täydellinen. Asiat kuitenkin hioutuvat ja kehittyvät, ja onkin mielenkiintoista nähdä, mitä vuosi 2012 tuo tullessaan. Sen verran haluan  omaa torvea töötätä, että kohta jo kuusivuotias palsta on kestänyt nettielämää varsin kiitettävästi – moni blogi tai sivusto pistää hanskat tiskiin viimeistään parin vuoden jälkeen.

Vertailen silloin tällöin omaa sivua toisten tuotoksiin. Suomalaisilla media-aiheisilla sivustoilla tuntuu olevan tyypillisempää keskittyä aina yhteen aiheeseen, esimerkiksi elokuviin. Keskittyminen voi tehdä blogista yleisön silmissä helpommin lähestyttävän. Vaikka käsittelenkin monia eri digimedia- ja kulttuuriaiheita omissa kategorioissaan, en kuitenkaan aio supistaa aihevalikoimaa turhaan. Yhteen asiaan keskittyminen rajoittaisi turhaan, ja haluan pitää kiinni siitä, että bloggaaminen on minulle mielekästä hommaa.

Korkeasti kulturellia
Aihevalikoima-arveluista siirrytään luontevasti katsastamaan palstan vakkarisisältöjä vuoden varrelta. Näin jälkikäteen olen jopa yllättynyt Culture Vulture -sarjan merkintöjen määrästä – en muistanutkaan, että niitä oli näinkin paljon. Merkinnöissä analysoitiin niin Britney Spearsin kuin Within Temptationin konsertteja, sekä leffoja ja kirjallisuuttakin.

Film February tulee myös tänä vuonna.

Määrästä viis, olen tyytyväinen myös merkintöjen laatuun. Helmikuussa oli hauskaa järjestää pienimuotoinen virtuaalinen leffafestivaali Film February, jonka yhteydessä esitettiin kaksi elokuvaa: uusioversio lankomiehen sotaelokuvasta Odotus ja mockumentaarinen sisäpiirin vitsi Back To The Present.

Leffoja oli hauska tehdä ja making of -tyylisesti repiä puhki videoiden yhteydessä olevissa blogi-merkinnöissä. Merkinnästä 6.2.2011: Dokkari valmistui lopulta aikamoisella sykkeellä: kuvaukset purkitettiin (kamera tuolilla tai pöydällä) muutamassa päivässä, ja ainoat kuvauspaikat olivat palatsimme olohuone ja kellaritila. Editissä meni myöskin vain muutama päivä, minkä kiitettävän pikkutarkka käsis mahdollisti. “Voin kertoo”, että Taikan päiväuniaika tuli hyödynnettyä todella  tehokkaasti.

Videoita tuli muutenkin tehtyä kiitettävästi, vaikka syksyn tullen ei aikaa tuotantohommiin erityisemmin ole ollutkaan. Digilluusiota varten tuli tehtyä pari videota, joista toinen käsitteli tuolloista DVD-kokoelmaani (aihe, joka oli muhinut päässä jo kuukausia ennen valmistumista) ja toinen erilaisia sanomalehtiä. Jälkimmäisestä aloin diggailla vasta näytettyäni sen isälleni kuukausia valmistumisen jälkeen – fiilis ei ollut ihan kohdillaan kuvaustilanteessa, mutta myöhemmin olen tykkäillyt tekeleen improvisaatiofiiliksestä.

Digilluusio-sarja jatkoi porskutustaan, ja toisen kautensa aikana sarja tuntui kehittyvän ainakin tietyin osin paljon journalistisempaan suuntaan. Pyrin aina mahdollisuuksien mukaan yhdistelemään muutamaa asiaa saman ilmiön alle ja käyttämään eri lähteitä monipuolisesti. Sisällöt vaihtelivat vuoden varrella leffa-aiheista esimerkiksi sosiaalisen median ilmiöihin. Peliaiheet jäivät melko vähälle, mutta niitä on varmasti tulossa vuoden 2012 varrella.

Muutaman kerran Digilluusio nosti hattua vanhoille merkinnöille. Kesällä koostettiin hyvisvastine vuotta aiemmin julkaistulle viihdyttävimpien pahisten listalle. Koostaminen oli hauskaa puuhaa, joten inspaannuin jopa hieman päivittämään vuotta aiemmin tehtyä pahis-topkymppiä. Marraskuussa kaivettiin maailmanlaajuisen verkon syövereistä vanha analyysi Michael Jacksonin levystä. Lisää Digi-lupauksia: toinenkin vanha kirjoitus kaivetaan hautaholvista ja herätetään uudelleen henkiin ihailun kohteita ruoskimaan.

The Kerk's Speech

STATE OF THE BLOG ADDRESS
Vuoden 2011 aikana panostettiin sisällön laadukkuuteen ja ulkoasun selkeyteen. Tiedä sitten tuliko kummassakaan erityisen hyvin onnistuttua, mutta ainakin omasta mielestä isompia aiheita tuli käsiteltyä kiitettävän laajasti. Julkaisutahtiin olen ollut tyytyväinen. On voinut pitää välillä breikkiäkin jos ei ole ollut fiilistä kirjoittaa, mutta joka kuukausi on tullut kuitenkin kaksi tai useampi teksti valmiiksi.

Tietysti vähän harmittaa, että vaikka pidempien merkintöjen parissa menee välillä useampikin päivä, teksteihin jää silti typoja tai sanoja uupuu lauseiden keskeltä. Kuvitukseen olen tosiaan pyrkinyt panostamaan siinä, että kuvat olisivat suht yhtenäisellä tyylillä muokattuja ja asemoituja. Viimeisen puolentoista vuoden aikana on kuviin panostettu jatkuvasti enemmän, eli kuvia on tehty todella paljon varta vasten milloin mistäkin aiheesta – all with glorious free online tools.

Vuoden uusi konsepti, Kerava-sarja, onnistui mukavasti, vaikka aiheen oli määrä olla käsitelty vuoden aikana. Matkan varrella kehittyi kuitenkin uusia aiheita, enkä halunnut joka viikko uutta merkintää kirjoittaa. Tykkäsin siitä, että muutamat merkinnöistä syntyivät pikaisesti esimerkiksi jonkun lehtijutun inspiroimina. Viimeinen Kerava-keskiviikko tulossa lähiaikoina.

Nämä In Memoriam -julkaisut ovat muodostuneet jo perinteeksi. Vuosi sitten ennustin vuoden 2011 olevan teknologiahypen, innovaatioiden, median ja futurismin vuosi. Teeman tuominen blogiin onnistui hyvin: oli gadgetteja ja elämää virtuaalimatriisissa. Nörttimäisen elämänkatsomuksen myötä vuoden 2011 teema jäänee elämään vastakin, mutta sen lisäksi ajattelin vuonna 2012 panostaa myös – näin hieman ympäripyöreästi sanottuna – historiaan, tarinoihin, mytologioihin. Whatever that means.

Saakin nähdä, mitä kaikkea uutta alkanut vuosi tuo tullessaan. Digilluusiota ja muita jatkuvia teemoja varten on paljon aiheita varastossa, mahdollisesti luvassa on joitain muutoksia sivuston ulkoasuun – ja loput ajasta sitten mennään fiilispohjalta. Toivottavasti sisältö on viihdyttävää, asiantuntevaa ja kiinnostavaa; jotain, jossa on sydämen sivistystä. Kiitos kaikille lukijoille vuodesta 2011, suunnatkaamme innolla vuoteen 2012!

]]> http://hurraakerkko.wordpress.com/2012/01/04/vuosi-2011-in-memoriam/feed/ 0 hurraakerkko 2011 In Memoriam Header Fade Tease State Of The Blog ALT2 http://hurraakerkko.wordpress.com/2011/12/31/kuukauden-digilluusio-mita-tapahtuu-vuonna-2012-sosiaalisessa-mediassa/ http://hurraakerkko.wordpress.com/2011/12/31/kuukauden-digilluusio-mita-tapahtuu-vuonna-2012-sosiaalisessa-mediassa/#comments Sat, 31 Dec 2011 07:15:54 +0000 hurraakerkko http://hurraakerkko.wordpress.com/?p=2025 Lue loppuun →]]>

The Apocalypse Cometh!...?

Maailmanloppu tulee – The End Is Nigh! Ainakin jos on uskominen ikivanhaa maya-intiaanien ennustusta (tai Roland Emmerichin elokuvaa), jonka mukaan maailma loppuisi vuonna 2012. Olkoon kuitenkin toivo kanssamme ja katsokaamme rohkeasti tulevaisuuteen. On aika tutustua, mitä uutta digitaalista vuosi 2012 tuo tullessaan.

Vuosi 2012 tuskin tuo mitään uutta ja mullistavaa teknologiarintamalla, vaan kehitys jatkuu loppuvan vuoden innovaatioiden pohjalta. Facebook kasvaa kasvamistaan, Google+ yrittää oikeuttaa olemassaolonsa. Nokia tuo markkinoille odotetut Windows Phonensa, ja kaikki teknologia on mobiilia ja sosiaalista.

Seuraavassa siis katsaus alkavan vuoden epäapokalyptisiin digitaalisiin ilmiöihin. Ennusteita varten on ammennettu materiaalia niin Quorasta, Mashablesta, CNN:ltä, Yleltä, Dreamgrow Digitalilta, muutamasta YouTube- ja SlideShare-esityksestä… Laiskuuttani en viitsi jokaista viittausta tekstiin linkata. Palapelin liimana toimii oma pelisilmä. Näillä ansioilla on aika katsoa tulevaisuuteen – aina vuoteen 2012 asti!

Disclaimer: Some of these predictions might not come true.

Sosiaalinen media keskittyy jo tuttuihin jättiläisiin
Yhteisöllisissä medioissa Facebook on kingi, ja on kingi myös vuonna 2012. Käyttäjiä on tällä hetkellä noin 800 miljoonaa ympäri maailmaa, ja miljardin raja ohitetaan varmasti pikapuoliin.

Suomessa Facebook-käyttäjiä on tällä hetkeltä noin kaksi miljoonaa, LinkedInin käyttäjiä noin 300 000, Twitterin käyttäjiä 100 000, Foursquaren käyttäjiä 30 000 – 50 000 ja Google Plussan käyttäjiä noin 20 000. Nämä ovat eri lähteistä kerättyjä arvioita.

Niin, Google Plussaankin on liittynyt kiitettävästi suomalaisia. He eivät kuitenkaan ole erityisen aktiivisia sisällöntuottajia – eivätkä kyllä ole yrityksetkään. Facebookin valta-asemaa Suomessa ei Google+ pysty horjuttamaan, ja palvelulla on kansainvälisestikin näytön paikka. Vuonna 2012 Plussan pitää lunastaa oikeasti paikkansa oikeasti hyödyllisenä yhteisömediana, tai se vaipuu unholaan.

Google+ ei kuitenkaan ole ainoa, joka on pyrkinyt viime aikoina jäljittelemään Facebookia. Myös Twitter on julkaissut brändisivumahdollisuuden (ominaisuus tullee Suomeen vuodenvaihteen jälkeen) ja LinkedInissä voi nykyään julkaista polleja.

Kaikkinensa sosiaalisen median käyttäjät keskittävät toimintansa jo etabloituihin jättiläisiin Facebookiin, Twitteriin ja muihin. Palvelut, kuten Quora tai vaikkapa Storify lähinnä jatkavat sosiaalisen median kokemusta ja tukevat sitä. Palveluissa halutaan nähdä vain sitä sisältöä, joka oikeasti kiinnostaa.

Sosiaalisen median suosio ohitti nettierotiikan - sosiaalisessa mediassa käytettiin vuonna 2011 enemmän aikaa kuin pornosaiteilla. (Any excuse to use an image like this.)

Buzzwordejä vuodelle 2012
Kuten sanottu, suuria mullistuksia ei teknologiarintamalla ole näkyvissä. Uudet trendit pohjaavat jo nähtyihin kehitysaskeliin. Kaikki tekeminen on sosiaalista. Erityisen kuumaa kamaa alkavana vuonna ovat seuraavat buzzwordit:

• Social Gestures eli sosiaaliset eleet: Facebookin kitkattoman jakamisen viitoittamana enää ei tarvitse erikseen painaa nappia jakaakseen toisella saitilla oleva uutisartikkeli nettiyhteisöön. Kaikki lukemasi, katsomasi ja kuuntelemasi näkyy automaattisesti myös Facebookissa.
• Social Shopping: Ostaminen netistä ja kimppadiilien jahtaaminen on jo tuttua huttua, mutta kauppatavan merkitys kasvattaa asemaansa Suomessa. Myös sijaintipohjaista sisältöä tulee lisää – yritykset, kuten Elisa ja McDonald’shan jo kokeilevat sijaintipohjaisia tarjouksia yhteistyössä Facebookin kanssa.
• Ei ‘Social’, vaan ‘Mocial‘: kaikki sosiaalisesta mediasta muuhun teknologiaan on entistä enemmän mobiilipainotteista. Vuoteen 2015 mennessä mobiilisurfaaminen ohittaa suosiossa perinteisen kiinteän yhteyden kautta surfaamisen.
• Second-screen experience: esimerkiksi iPadiin voi ladata sovelluksen, joka seuraa, mitä musaa kuuntelet tai vaikkapa mitä televisio-ohjelmaa katselet. Keräämänsä tiedon pohjalta sovellus tarjoaa aiheeseen liittyvää lisäsisältöä (videoita, kuvia tms.).

Televisio alkaa yhdentyä yhä enemmän nettisovellusten ja sosiaalisen median kanssa. Älykkäitä televisioita some-sovelluksineen on jo nähty, mutta niitä aletaan tunkea televisioihin entistä enemmän. Myös televisio-ohjelmat alkavat huomioida somea entistä paremmin – enää eivät FB-fanisivut ja oheisblogit riitä, vaan yhteisöt tuodaan kiinteäksi osaksi ohjelmia: sosiaalisen median keskusteluita näytetään omassa sivupalkissa varsinaisen lähetyksen aikana tai sitten juontajat ammentavat aiheitaan keskusteluista.

Last but not least: kuten jo nyt niin, niin monissa älypuhelimissa, kaikissa laitteissa tulee olemaan kosketusnäyttö. Saatamme myös nähdä näyttöjen uuden ulottuvuuden: taivuteltavat näytöt! Ainakin Nokia ja Samsung ovat lupailleet tuovansa bendable screens -laitteita markkinoille jo vuonna 2012.

BTW: Lisää tietoa herkullisesta Jump The Shark -termistä: http://bit.ly/tjwj6q

Verkkoyhteisön hallinnoiminen vuonna 2012
Sosiaalisessa mediassa toimivien yritysten on vastaisuudessa keskityttävä pelkkien tykkäysten haalimisen sijasta laadukkaan sisällön tuottamiseen.  Käyttäjien keskittäessä toimintansa jo tuttuihin yhteisöihin – Facebook, Twitter ja muut – fanisivujen on erotuttava muista entistä paremmin. Turhat monet sortuvat vain syytämään tavaraansa yleisölle keskittymättä yleisön aloitteisiin. Nyt tarvitaan suunnitelmallista, oikeasti tykkääjien kanssa kommunikoivaa yhteisöjohtamista. Laatua, laatua, laatua. Don’t jump the shark!

Yleisö haluaakin vastaisuudessa nähdä vain sisältöä, jonka kokevat itselleen merkitykselliseksi. Muu sisältö piilotetaan näkyvistä. Yritysviestinnässä tuleekin muistaa kultainen 80/20-viestintä, jossa jälkimmäinen luku on puhdasta mainontaa ja ensimmäinen yhteisöllisyyden nostamista.

Toinen merkittävä kehityssuunta sosiaalisessa mediassa on uuden yksityisyysideologian synty. Yksityisyydensuojakeskustelu repeytyy kahtaalle: yhtäältä ihmiset haluavat entistä tarkemmin säätää netidentiteettinsä julkisuutta, toisaalta yhä enemmän ja yhä erikoisempaa sisältöä päästetään julki. Jotkut maalailevat jopa someähkyn kauhukuvaa, jossa ihmiset hylkäävät nettiseikkailut kaikkinensa. Se ei kuitenkaan kuulosta realistiselta. Toisin sanoen Roland Emmerich voisi tehdä aiheesta leffan.

Yhtäkään aikakonetta ei käytetty näiden ennusteiden kokoamiseen.

EasterEgg: Yksi lempparisanoistani tech-saiteilla on englanninkielinen termi ‘startup’, jolla viitataan vastikään perustettuun, jotain hienoa innovaatiota kehittelevään pikkuyritykseen. Termi ei ole millään tavalla uusi, joten tulevan vuoden 2012 buzzwordistä ei ole kyse. Esittelen kuitenkin yhden hauskan startupin, jonka ideana on mahdollistaa nettisivun luominen parilla napinpainalluksella. En ole Pen.ion kaikkiin mahdollisuuksiin perehtynyt, mutta pienelläkin vaivalla voi ihan perusfiksuja sivuja luoda – jos esimerkiksi blogin perustaminen ei kiinnosta.